Flying Viking: Varjoliitoreissu Israeliin, paluupäivä

Turistimenoa. Viimeisen päivän vietimme turistielämää Jerusalemissa. Jerusalem on varmaan yksi historian kiistellyimmistä paikoista, johtuen siitä, että se on juutalaisten, kristittyjen sekä muslimien pyhä kaupunki. Juutalaisille Jerusalem on tärkeä muun muassa Länsimuurin sekä tuhotun Salomonin temppelin vuoksi. Kristityt mieltävät Jerusalemin tärkeyden Jeesuksen elämän viimeisiin käänteisiin. Muslimeille Jerusalem on yksi kolmesta heille tärkeästä kaupungista, sillä Muhamed otti Mekasta yölennon Jerusalemiin ja nousi sieltä taivaaseen. Periaatteessa Jerusalemi on Israelin pääkaupunki, mutta käytännössä kaikki maat eivät ole tunnustaneet Jerusalemia Israelin pääkaupungiksi ja suurlähetystöt sijaitsevat Tel Avivissa. Jerusalem on periaatteessa myös Palestiinan pääkaupunki, mutta käytännössä Palestiinaa ei ole valtiona, koska sitäkään asiaa ei kaikki maat ole tunnustaneet.

City sightseeing. Lähdimme suorittamaan turistikierrosta kaupungin halki kohti Länsimuuria, joka tunnetaan myös itkumuurina. Päätimme käydä alkuun nostamassa rahaa automaatista ja ensimmäisen automaatin kanssa takuttua päätimme siirtyä toiseen automaattipaikkaan. Eipä se toisessakaan paikassa oikein putkeen mennyt, kun yritimme aikamme nostaa rahaa automaatista, joka oli tarkoitettu rahojen tallettamiseen. Mutta eipä se viereinenkään ollut yhtään sen onnistuneempi kokemus, kun rahaa seinästä ei irronnut, liekö sitten ollut laskunmaksuautomaatti. Kaikki kyllä vakuutteli, että tileillä olisi muka ollut rahaa kuitenkin, joten pakko oli olla vika automaateissa. Eipä siinä auttanut kuin mennä vaihtamaan rahaa perinteisesti ja kursseja kyyläilemään, että mistä saisi sen sekelin enemmän kuin muista. Kadut olivat hiljaisia ja kiertelimme kujia kohti Itkumuuria. Itkumuurilla kierros ihmetellen väen touhuamista ja muutamat turistikuvat ja kohti Getsemanea.

Turistit yrittää päästä kartalle

Ei paljon puutaloja näkynyt, kuten ei väkeäkään

Taustalla näkyy kalliomoskeija kullattu kattohärpäke

Paikalla muutama poliisiauto, liekö varautuneet varjoliitoturisteihin

Katsastuskonttorin inssi pläräis kirjojaan päivän jos toisenkin, jos tuota menis näyttämään

Länsimuuri/Itkumuuri

Pingviini-invaasio. Suuntasimme Länsimuurilta Öljymäellä sijaitsevaan Getsemanen puutarhaan. Jonkin oletuksen mukaan tässä puutarhassa Jeesus kavallettiin pääsiäisaterian jälkeen. Voihan se olla, että oikea paikka onkin viereisellä tontilla, tai muutama metri siitäkin eteenpäin. Aikamme öljypuita tiirailtua ja kirkossa levättyä, jatkoimme matkaa takaisin Jerusalemiin. Kaupungin puolelle päästyämme ja matkattuamme Via Dolorosaa kohti, niin meille ehkä selvisi missä kaikki olivat olleet. Muslimeilla oli juuri päättynyt jokin rukoustapahtuma ja nyt kadut täyttivät puolitoistametriset pingviiniemot. Yritimme uida vastavirtaan, mutta pian oli pakko poiketa sivukadulle, sillä totesimme urakkamme melko epätoivoiseksi. Kun puolitoistametrisiä mummeleita on silmän kantamattomiin, niin aggressiivinenkään taktiikka ei tuottanut tulosta. Palaute yritystämme kohtaan oli tiukkaa, vaikka sanaakaan en ymmärtänyt, niin se tuli hyvin selväksi, että olin väärässä paikassa menossa väärään suuntaan. Jossain vaiheessa päädyimme kadulle, jossa muu liikenne kulki kanssamma samaan suuntaan, mutta nyt nämä pätkämummot olivat vaihtuneet hikisiksi miehiksi ja siinä sitten tuskan hien kanssa pyrimme pysymään virran mukana ja pääsemään ulos vanhasta kaupungista. Täytyy kyllä sanoa tämän kokemuksen perusteella, että Via Dolorosa oli nimensä mukainen kärsimysten tie.

Turisteilla harras tunnelma

Jaffan voimalla. Suuntasimme Tel Aviviin illaksi viettämään aikaa ennen yölennon lähtöä. Ajoimme vanhan kaupungin, Jaffan lähellä olevalle rannalle ja pakkailimme tavaroita lentoa varten. Tavaroita säädettiin laukusta toiseen ja matkapuntari oli kovemmalla koitoksella, kuin painonvartioiden boot campilla konsanaan. Oli perjantai ja juutalaiset olivat aloittaneet sapatin vieton, joten kiertelimme Jaffassa, joka oli arabialuetta ja pikkuliikkeet olivat vielä auki. Loppuilta menikin aikaa tappaessa Jaffassa sekä Tel Avivin Abrahan hostellissa. Hostellissa törmäsin vanhempaan suomalaiseen pariskuntaan, jotka kertoivat olleen eläkeläis-seurueen kanssa vapaaehtoistöissä kolme viikkoa. Ryhmä oli pakkaillut armeijan laskuvarjoja sekä putsanneet varusteita. Siinä jutellessa selvisi, että kyseinen pariskunta oli samalta paikkakunnalta, jossa olin kasvanut lapsuuteni. Siinä sitten vaihdoimme reissukokemuksia Israelista.

Tel Avivin Jaffaa

Ei ihan niin putkeen. Kentällä otimme taktiikan, että menisimme ryhmänä, jolloin luultavasti pääsemme jonon ohi ja kaikkein helpoimmalla. Tämä oli toimiva taktiikka, sillä vain kaksi meistä joutui tentattavaksi ja meidät ohjattiin nopeampaa eteenpäin lähtöselvityksen ollen myös kivuttomampi. Laukkuja puntaroidessa Jeren ja minun liidinreput olivat virkailijan mielestä niin isot, että ne ohjattiin erikoismatkatavaroiden pisteeseen. Jostain syystä kaikki erikoismatkatavarat käytiin läpi ja meitä pyydettiin avaamaan laukut ja tullivirkailija pyyhki näytteenottolapulla muutamista kohtaa laukkujen sisältä ja totesi lopuksi kaiken olevan kunnossa. Siinä odotellessa oli hauska seurata, kun läpivalaisuputkilaite oli epäkunnossa ja pienin tullivirkailijatyttö laitettiin ryömimään putkeen muiden ottaessa naureskellen puhelimillaan kuvia tästä mönkijästä. Boardingiaa odotellessa kiertelimme vielä kauppoja. Yhdessä kaupassa kovasti kaupattiin pientä laukkua, jossa oli kaikenlaisia mömmöjä naiseläjille. Vilkaisin hintaa ja sisältöä. Lapussa oli lukema 130 ja totesin, että 130 sekeliä on pieni hinta laukun sisällöstä. Muutamat tuliaiskarkit kylkeen ja kassaa kohti kortin kanssa. Kauppakäynnin jälkeen selvisi koneeseen nousua odotellessa, että hinta ei ollutkaan sekeleinä, vaan dollareina. Yksi dollari on kutakoinkin 4 sekeliä, joten hetkessä laukun hinta nelinkertaistui siihen, mitä luulin maksaneeni. Ehkäpä reissuväsy alkoi tehdä jo omaa työtään.

Väsyneitä turisteja

Ei tämäkään ihan putkeen. Lento meni nopeasti, kun takana alkoi olla toista vuorokautta samoilla silmillä, niin koneessa nukahtaminen ei ollut kovinkaan haasteellista tässä vaiheessa. Siinä sitten oli sen verta aikaa ennen junan ja bussin lähtöä, että päätimme syödä kentällä buffetaamupalan, niin jaksaa nukkua bussissa paluumatkan. Lähtöpäivänä oli haastetta junalipun hankinnassa, niin nyt ei tarvinnut takuta lipun kanssa, kun osasi hankkia sen toimivalla puhelimen sovelluksella ja tästä onnellisena kohti laituria valmiina astumaan saapuvaan junaan. Tai ainakin oli aikomus astua siihen junaan, mikä olisi pitänyt saapua. Aseman näytöllä oli teksti vuoron peruuntumisesta viivästyneiden lähtövalmisteluiden vuoksi. Paljonkohan noita junia tarvii valmistella ennen lähtöä, siellä varmaan mietitty, että kuinkahan päin tämä vaunu pitäisi laittaa raiteille? Tokko ne ainakaan ikkunoota oo siellä pessy. Kiire loppu sitten siihen, sillä ainut toive ehtiä bussiin oli se, että Onnibussin väki olisi kanssa miettinyt, jotta mitenkähän päin tuo bussi laitetaan tuohon tielle, mutta niillä taisi olla alla muutama lähtö enemmän ja bussi mennyt menojaan. Reilun tunnin kuluttua meni seuraava bussi, johon saimme liput. Tampereelta lähtiessä liidinreppumme saivat arvostelevia katseita kyytiin nostettaessa ja nyt sitten jännittämään, että mikä niiden kohtalo tulee nyt olemaan. Laukut ja varjoliitäjät saatiin ongelmitta samaan bussiin, jossa nähtiin kohta kaksi väsynyttä reissumiestä koomaan rajamailla kohti Tamperetta. Tiedossa oli, että Tampereella odotti auto akku tyhjänä, mutta tässä vaiheessa ei jaksanut sitä stressata, vaan päätettiin mennä etappi kerrallaan ja mietitään sitten seuraavaa siirtoa maalia kohti. Tampereelle päästyä bussiaseman kioskin täti opasti ystävällisesti paikkarin numeron ja oikean pysäkin mistä hypätä kyytiin. Moraali oli korkealla ja reittivalinta seuraavaan käännepisteeseen näytti hyvältä. Bussissa istuessa tuli ajatus, että josko kuskilta kuitenkin varmistaisi, jotta taktiikkamme on kunnossa, mutta mitä turhaan, sillä nousimme Pyynikin rinnettä ylös kuin Taborin termossa konsanaan. Jossain vaiheessa bussimme joutui ilmeisesti laskevaan ilmamassaan, sillä huomasimme menettävämme korkeutta ja olevamme menossa kohti Lielahtea. Ensimmäisellä pysäkillä pois kyydistä ja sitten tien toisella puolella olevalle pysäkille odottelemaan ensimmäistä niistä puolen tunnin kuluttua saapuvista busseista, jolla pääsimme oikealle pysäkille. Lopulta pääsimme oikealle pysäkille ja matkan viimeisen vastoinkäymisen ratkaisu, auton tyhjentynyt akku. Akku ei ollut täysin tyhjä, sillä avaimesta käännettäessä kuului samanlaista valittavaa ääntä, kuin varjoliitäjästä saadessaan tiedon huonontuneista sääennusteista. Tero oli lupautunut antamaan lisävirtaa ja kurvasi paikalle mottimiesten jumaloimalla Berlingolla ja kohta Skoda hyrisi tyytyväisenä, kuin varjoliitäjä kuunnellessa variometrin tiukkaa piipitystä. Loppumatka sujuikin sitten ilman ylimääräistä säätöä ja siinä oliki pari tuntia aikaa miettiä ennen kotioven aukaisua, että mitenkähän saisi luvan Marokon reissuun.