torstai 2. helmikuuta 2017

Varjoliitoreissu Marokkoon, paluupäivä.

Kukonlaulun aikaan. Yläkerrassa on majoittuneena ilmeisesti liikaa friteerattuja ranskalaisia, kun kolmen aikaan heräsin ankaraan yläkerrasta kuuluvaan älämölöön. Meidän huoneistosta nousee ilmanvaihtoa varten leveä kuilumainen tila, joho  on myös yläkerran huoneistosta ikkunat, joiden kautta tuo älämölö kantautui. Herätyshän meillä olisi muutoinkin ollut kukonlaulun aikaan, tai ainakin joku kukko kiekui kuin viimeistä päivää. Siitä en tiedä, että oltiinko herätty jopa ennen sianpieremääkin, kun ei sikoja lähistölle sattunut aamutuimaan. Vastavedoksi yölliselle elämälle emme säästelleet omaa ääntämme lähtöä valmistellessa ja Tapio laittoi puhelimestaan soimaan ihana aamun, "voiko ihanammin päivä enää alkaa". Oli muuten uskomattoman piristävää polkaista aamu käyntiin kyseisellä biisillä, joten kai ne aamujen ankeudet on pitkälle kiinni omasta asenteesta, mutta ei tuo kuitenkaan enää huomisaamuna toimisi, jotta ei kannata yrittää muuttaa mitään.

Kohti kotia. Lähdimme kurvailemaan yön pimeydessä kohti lentokenttää ja taas jännittäen, että jääköhän tällä matkalla joku heijastimeton berberihattivatti auton alle. Henkilövahingoilta säästyttiin valoisalle ja toki ihan kentällekkin asti. Saimme auton käyttöömme tyhjällä tankilla ja tyhjällä tankilla oli tarkoitus myös auto palauttaakkin. Lähtiessä polttoainetta näytti olevan ehkä juuri ja juuri kentälle saakka, mutta tankkasimme varmuudeksi kuitenkin muutaman litran, ettei tarvitse kävellä ainakaan kovin pitkää matkaa. Kentällä oli meitä vastassa  joku paikallinen sankari, joka tunnisti auton, mutta meistä kukaan ei tunnistanut kyseistä kaveria. Kaveri kuitenkin toimi niin määrätietoisesti auton ympärillä tutkien vuokra-automme kuntoa, että kaipa hän oli sitten oikeasti auton vuokrafirmasta, mutta jos ei ollutkaan, niin kyllähän perästä kuuluu.

Liekö jo hevosen rääkkäystä, kyydissä 30 sementtisäkkiä ja säkki painaa 40 kg.

Piti firman nimi lukea toiseenkin kertaan.

Ei varmaan Suomessa menisi läpi tämä kanakuljetus.

Liput ja laput. Suuntasimme laukkuinemme kohti terminaalirakennusta ja passeja haluttiin nähdä jo ensimmäisen kerran ulko-ovella. Tavarat piti myös laittaa läpivalaisuun, jossa oli perinteinen kyltti ei-sallituista tavaroista, joten viimeisten vesien litkintä oli tässä kohtaa edessä. Perässä tulijat näyttivät kyllä saavansa laittaa myös vetensä tulemaan, joten turhaan näköjään lipittelin veteni. Lähtöselvityksessä todettiin ruumalaukun painavan kilon liikaa, joten nappasin sieltä pois muovipussin, jossa oli pmr-radio ja latureita, jotka oli aikomus laittaa cabiinilaukkuun. Virkailija ehdotti, että olisi mahdollisuus laittaa myös cabiinilaukku ruumaan, vieläpä ilmaiseksi. Pakkohan tuo laukku oli laittaa ruumaan tässä vaiheessa ilmaiseksi, ennen kuin joku muu virkailija alkaa  seuraavalla kentällä keräämään itselleen joulubonusta jo tässä vaiheessa vuotta. Laukkujen mentyä huomasin laturipussin jääneen pois toisesta laukusta ja siellä oli lisäksi monitoimityökalu. Arvelin monitoimityökalun jäävän turvatarkastukseen, mutta omapa oli moka. Maahan tullessa täytettiin kupongit ja lähtiessä näköjään täytetään toiset samanlaiset. Turvatarkastuksessa latasin tavarat läpivalaisuun ja tarkastaja halusi kosketella hikistä vartaloani päästä varpaisiin. Vaatteitani ei tarvinnut riisua, eikä kumihansikkaitakaan tarvittu. Ihmetyksekseni monitoimityökalu meni turvatarkastuksesta läpi, joten sain pitää sen loppujen lopuksi. Kokonaisuudessaan terminaali oli siisti ja vessojenkin ovella päivysti jatkuvasti siistijätäti. Vaikka maa muutoin olikin aika roskainen, kentän terminaalirakennus oli varmaan siistein näkemäni terminaali, muutoinkin kentästä jäi positiivinen kuva.

Terminaalihoitoa kohti.

Me ollaan lentäjiä. Nousimme koneeseen ja meillä Tapion kanssa oli paikat isommalla jalkatilalla Exitin kohdalla. Hätäuloskäynnin paikkoihin liittyy yleisen opastuksen lisäksi vielä ylimääräinen opastus toiminnasta mahdollisessa hätätilanteessa ja stuertin alkaessa opastaa, tuumasi Tapio stuertille itsevarmasti "tiedetään, me ollaan lentäjiä". Reilu viikko Marokon lentomestoilla tekee ihmeitä varjoliitäjän itsetunnolle ja identiteetille. Siinäpä sitä oltaisiinkin oltu ihmeissään, jos oikeille lentäjille olisi sattunut jotain ja stuertti muistanut koneessa olevan kaksi lentäjää. Siinä olisi sen jälkeen pyöritty Boeing 737-800:lla termoissa ja harjoiteltu topparin tekemistä, niin kuin me lentäjät aina tehdään. Päädyimme kuitenkin turvallisesti Kööpenhaminan kentälle, ihan koneen omien lentäjien toimesta. Kööpenhaminan kenttä on vilkas ja koska lentomme oli hieman myöhässä, niin kiitorata oli ruuhkainen ja kone joutui keskeyttämään laskeutumisensa ottaen lisää korkeutta uutta yritystä varten. Iltapäivälehdet voisivat tästä kirjoittaa isot otsikot "Suomalaislentäjät lähellä kuolemaa Norwegianin lennolla", jonka jälkeen olisi juttu jossa haastateltaisiin Janni Hussia joka on joskus matkustanut Norwegianilla. Tietysti jutussa olisi kuvia, missä Janni poseeraa biksuissaan, eikä meitä mainittaisi sanallakaan, vaikka ollaanhan me kuitenkin lentäjiä.


Konserttiin. Kööpenhaminan kenttä oli iso ja kauppaa oli toisensa perään, mutta kohtuullista ruokapaikkaa ei vaikuttanut löytyvän. Päädyimme kokeilemaan pizzaa, joka oli vähän halvempi, kuin Oslon kentällä. Lopputulos oli hienoinen pettymys, valmispohjaan tehty käppyrä. Samassa paikassa myytiin jotain pizzakokkauskirjaa, mutta noilla näytöillä ei ihan vakuuteltu kirjan resepteistä. Kentällä piti siirtyä vielä yhden passitarkastuksen ohitse ja ilmeisesti yleinen habitukseni sai virkailijan kysymään hymyillen, että olinko tulossa konserttiin, mutta hänen (ehkä) harmikseen totesin olevani vain läpikulkumatkalla. Tekeminen lentokentillä on vähissä, varsinkin jos joutuu odottamaan useamman tunnin. Niinpä ostimme Vesan kanssa pienet radio-ohjattavat autot, joilla saimme tapettua aikaa, kunnes lento Helsinkiin lähtisi. Viimeinen lento-osuus menikin nukkuessa nopeasti ja lentoreissu Marokkoon oli turvallisesti ohitse. Sitten seuraavaa reissua suunnittelemaan :)

Satusedän merenneito.

Kerran perillä.