keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Varjoliitoreissu Israeliin, päivä 5

Possuttelua 1/2. Aamu sarasti sateisena. Vilkaisu ikkunasta ja toteaminen, että taivaalla on täysi pilvikatto. Taivas alkoi kuitenkin aamupalan aikana aukenemaan, joten suuntasimme Taaborin vuorelle. Ympärillä näkyi voimakkaasti kasvavia pilviä ja siinä sitten pähkäiltiin ukkosenkin riskiä. Isot pilvet näyttivät menevän ohi, joten lentojen valmistelut alkoivat itse kullakin. Jere starttasi ilmaan ja jonkin ajan kuluttua Joonas. Joonaksen startattua alkoi laakson päälle muodostua pilvilauttaa ja aurinko jäi pilvien taakse. Startti-ikkunat muuttuivat pieniksi ja epävakaiksi termojen sekoittaessa perustuulta. Starttasin voimistuvaan tuuleen, aikomuksena tarttua termoon kiinni, mutta termo olikin pieni sekä siivestä katosi paineet juuri vähän ennen starttipaikan reunaa ja siinä vaiheessa täyspysähdys ja uutta startin valmistelua. Seuraavassa startissa siipi nousi normaalisti päälle ja käännös startatakseni. Keli oli turbulenttinen ja muutaman askeleen jälkeen etureuna ruttasi ja startti tyrehtyi siihen. Vesku lähti tässä vaiheessa onnistuneesti lentoon, jonka jälkeen tulikin pitkään kestäviä, turhan voimakkaita tuulia. Aiemmin startannet näyttivät tulevan laskuun sovitulle laskupellolle ja Anni pääsi starttaamaan. Starttasin Annin jälkeen ja parin mutkan kautta suuntasin myös laskupellolle muiden seuraan, kun koko laakso näytti menevän uudelleen umpeen pilvistä. Vehkeet autoon pakattua ja lähdettyämme liikkeelle, alkoikin jo pisaroimaan lähestyvästä saderintamasta.

Siinäpä pilveä kerrakseen.

Riipparistartti Tavorilla.

Laskupeltoa näkyvillä.

Possuttelua 2/2. Suuntasimme Kenesaretin järven toiselle puolelle, lähelle Jordanian rajaa, Mevo Hamalle. Paikalle päästyä vielä piskotteli osittain ja odottelimme sopivaa saumaa possuliukuun laskupellolle banaaniviljelmän viereen. Auringonlaskukin läheni odotellessa ja levittelimme siivet sillä ajatuksella, että jos ei tulekkaan tuulta, niin sitten perinteinen etuperin startti juosten. Pieni tuulenvire alkoi käydä ja kokeilin nostaa siipeä ylös. Siipi nousi hyvin lentotilaan ja päätin startata saman tien. Tuuli oli heikkoa, mutta auttoi pitkittämään liukua siten, että sai mennä harjanteen reunaa pitkin miinakentän yläpuolella. Aikanaan Israelin kuuden päivän sodan aikana tuo rinne kylvettiin täyteen miinoja puolustukseksi. Nyt tuossa kyseisessä paikassa koulutetaan uusia varjoliitäjiä. Kaikkien saatua tehtyä liukunsa, suuntasimme läheisen kibbutsin kalaruokaravintolaan syömään.

Laskupeltoa.

Nyt turistit ihmettelevät maata, kun vettä ja taivasta on ihmetelty.

Miinakenttärinne.

Kalaravintola Ein Kevissä.

Kuin koira veräjästä. Koska oli viimeinen päivä Tiberiaksessa, niin päätimme käydä kiertelemässä kauppakeskuksessa. Kauppakeskus ei ollut häävinen, mutta lähtiessä päätimme testata Hyundain tehoja sudittelemalla. Parkkihallissa ajoimme hieman sivummalle, pois vartijan näköpiiristä. Hieman kierroksia reippaammaksi ja kytkinpommi saaden aikaan vingahduksen. Sama uusiksi. Suuntasimme kohti porttia, jolle ehti ennen meitä toinen auto. Vartija tylytti edellä olevaa autoilijaa sudittelusta parkkihallissa. Siinä sitten tilannetta seuraten, että onko meillä sama vastassa, mutta vartija vain viittoili edellä menevän auton suuntaan ja meille nosteli hartioitaan käsiä levitellen. Siinä sitten nosteltiin hartioita takaisin sekä leviteltiin käsiä ihmetellen yhdessä joidenkin ihmisten typeryyttää parkkihallissa. Kaikenlaisille hiihtäjille niitä autoja kanssa annetaan. Sitten olikin hyvä suunnata iltapalan kautta pakkailemaan tavaroita majapaikan vaihdoksen vùoksi.

Eihän tuota metrikaupalla ole, mutta jotain nyt edes.

Varjoliitoreissu Israeliin, päivä 4

Uutta pukkaa. Aamutoimien jälkeen suuntasimme vierailulle Apcon tehtaalle, jonne oli sovittu etukäteen vierailu. Vastassa meitä oli Jonathan sekä aiemmin tavatut testipilotit Adam ja Walter. Apco on aloittanut  40 vuotta sitten ilmailupuolella ultrakevyistä ja riippuliitimien kautta siirtynyt varjoliitimien valmistukseen. Apco tekee myös yhteistyötä erilaisissa projekteissa muiden tahojen kanssa ilmailun asiantuntijana. Apco on myös yksi harvoista valmistajista, jotka eivät ole ulkoistanut tuotantoaan Aasian maihin, vaikka palkkakustannukset ovatkin Israelissa suuremmat. Oli todella mielenkiintoista nähdä miten uusi varjoliidin "syntyy".

Omat ompelulinjat varjoliitimille, pelasturvarjoille sekä valjaille.

Oma pelarin pakkaaminen ei ole yhtä sujuvaa, tosi hän pakkaa niitä päivässä 40.

Varjoliitimen osat leikattuna ja lajiteltuna erikseen.

Liitimen osat kerätään ja pahvilaatikosta löytyy kokonaisen liitimen kankaat.

Sama ompelija ompelee liidinkankaan palat liitimeksi.

Ennen takareunan ompelua tarkistetaan ompelutyö.

Punosten kiinnittelyä.
Jokaiselle mallille on oma pöytä, jolla punokset tehdään oikeanlaisiksi.

Laserleikkauslinja sekä taas ne ihmeturistit.

Raisereiden ompelupiste.

Turistit on aina onnellisia, kun ilmaista tavaraa tarjolla.

Usko koetuksella. Tehtaalta suuntasimme Haifaan. Lähtiessä testipilotit epäilivät kelin toimivuutta, mutta pitivät mahdollisena tulla myös lentämään samalle paikalle myöhemmin. Kiersimme laskupaikan kautta takeoffille ja seurailimme säätä. Alkuun tuuli vaikutti heikolta ja takeoff oli sen verta matalalla, että mukavuudenhalu voitti. Koska possuliuku näytti todennäköiseltä, ellei kärsivällisyys riitä matalissa hinkkaamiseen, niin päätin jättää lentovehkeet autoon. Muut kuitenkin päättivät ottaa vehkeet mukaan ja suuntasimme takeoffille hieman hankalakulkuista rinnettä pitkin. Aikamme siinä odotettuamma lähti Jere kiimaisimpana ilmaan. Jonkin aikaa eturinteessä hinkaten alkoi Jere kohoamaan yhä korkeammalle. Pikku hiljaa muukin porukka starttasi ilmaan ja tässä vaiheessa alkoi kaduttamaan, että vehkeet on autolla. Lopputulema oli, että optimisti lentää eniten. Killuttelujen päätteeksi lentävä turistilauma keräsi riittävästi korkeutta ja suuntasivat liukuun rantaan kohti. Haifassa olikin hyvä päättää päivä meressä. Pienen pulahduksen jälkeen semilämpimässä vedessä suuntasimme ruuhkaan ja kohti majapaikkaa, jossa kiskaistiin iltapalaksi itse tehty pihviateria.

Laskupaikat, tie tai sorakenttä.

Jere viipottaa.

Kärpääsparvi.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Varjoliitoreissu Israeliin, päivä 3

Samaa kaavaa. Herätykset ja aamupalat, jonka jälkeen suunta eiliselle Ha Ha'Arille. Paikan päällä totesimme tuulen olevan ennusteita kovempaa. Kohta paikan päälle saapui kuitenkin muitakin, Paikalle saapui pari Apcon testipilottia, jotka totesivan ennusteista saman ja päättivät odotella tunnin kelin kehittymistä. Testipilotit olivat tulleet testaamaa  uusien valjaiden prototyyppiä, jotka vaikuttivat uskomattoman kevyiltä jopa pelarin kanssa, kun niitä kokeili nostella. Meille tarjottiin mahdollisuutta hypätä tandemin kyytiin, kun heillä oli ohjelmassa myös testata tandemsiipeä epävakaissa lentotiloissa, kuten sakkauksia ja spiraalia. Tuon tunnin kanssa ehti jutella kaikenlaista lentämisestä ja kyseisestä lentopaikasta. Koska keli ei näyttänyt muuttuvan lennettäväksi, niin testipilotit päättivät vaihtaa lentopaikkaa ja päätimme suunnata myös samalle lentopaikalle.

Joku turistiporukka pällistelee niin kuin ei ennen olisi vettä nähnyt.

Samat turistit takeoffilla.

Laskupelto.

Lentopäivän kuittaus. Saavuttuamme Har Hashabille, oli tuuli tyyntynyt lähes olemattomiin. Testipilotit starttasivat hyvin pian ja keli näytti juuri ja juuri lennettävältä pienillä nosteilla. Jere starttasi melkein heti perään ja sai kelistä kiinni. Toinen testipilotti tuli alemmaksi rinteessä laskuun ja toinen laskeutui starttiin. Koska Jere näytti pysyvän kelissä kiinni, niin päätin startata enempiä odottelematta. Siinä tyynessä odottelin termopuuskaa ja pienen pöhinän alettua nostin liitimen lentotilaan ja käännyin startatakseni. Termopuuska ei ollutkaan niin voimakas, kuin odotin ja kääntyessäni tunsin paineiden vähenevän siivestä. Hetken kävi mielessä, että keskeytän startin, mutta päätin jatkaa lisäten juoksuvauhtia. Luotin, että koska starttihetken termo oli pieni, niin seuraava tulisi kohta perään, mutta ei. Hetken pelkkää laskevaa ja uutta termoa ei heti löytynyt, vaikka suuntasin Jereä kohti. Nosteet olivat pieniä ja hajanaisia, joista ajoi nopeasti ulos, eikä niitä onnistunut saamaan kiinni. Kärsivällisyys ei riittänyt taistella kovin pitkään heikossa kelissä, kun hetken työn tulos meni tyhjäksi toisessa hetkessä. Päätin suunnata laskuun sovitulle laskupaikalle. Haasteena oli, että ennen laskupaikkaa oli pitkä rivi hedelmäpuita ja mielessä lakeskelin jo puupisteitä. Päätin vaihtaa kurssin lähempänä olevaa peltoa kohti, vaikka se tarkoittikin pidempää kävelymatkaa tielle. Lentopäivä tuli kuitattua, vaikka lento olikin enemmän possuliu'un luokkaa. Siinä vehkeitä pakkaillessa tuli Vesa ja Annikin laskuun lähemmäksi tietä olevalle pellolle, joten suuntasin odottelemaan autoa heidän kanssaan.

Apcon testipilotti starttaa.

Liekö aiemmin samaan paikkaan laskeutunut varjoliitäjä.

Tällä kertaa laskupaikan vieressä olevat hedelmät jäi keräämättä.

Kuhinaa rinteessä. Aiemmin päivällä lensi armeijan miehistönkuljetuskone matalissa laaksoa pitkin, joten sitä aina välillä kuunteli, että onko ilmassa muutakin liikennettä. Siinä autoon lentovehkeitä nostellessa alkoi kuulua helikopterin ääntä. Siinä taivasta tuijotellen ja kopteria yrittäen paikallistaa, koska ilmassa oli vielä kaksi pilottia, nousi vieressä olevan kukkulan harjanteen takaa kaksi armeijan helikopteria. Kohta näkyi myös muutama sotilas harjanteella ja helikopterit laskeutuivat harjanteelle. Siinä sitten seurattiin, että ollaanko kohta osa harjoitusta, mutta helikopterit noustuaan jatkoivat lentoaan meidän yli laaksoa pitkin. Viimeisetkin tavarat pakattua suuntasimme kuukkelin mapsin opastuksella kohti kotia. Lähellä meni kanava, jonka sivussa vaikutti olevan hyvä tie, mutta totuus oli, että muistutti lähinnä sitä, kuin joku olisi ajanut traktorilla keskeltä peltoa. Pakkohan se oli olla tie, kun google niin väittää. Pitkän tovin ja suurten epäilysten jälkeen päädyimme soratielle, joka johti moottoritien varteen. Nyt tarvitsi enää vaan päästä tuolle moottoritielle. Eteen tuli tietyömaa alue, josta onnistuimme löytämään työkoneiden lomasta reitin oikealle tielle, jolta matka pääsi jatkumaan majapaikkaa kohti. Illasta vielä pieni kierros kylillä ja nukkumaan.

IDF:n jantterit tuli katsomaan varjoliitoa.
Jeren laskeutuminen.

Ohi meni.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Varjoliitoreissu Israeliin, päivä 2.

Aamupala a'la itse. Aamulla herääminen ei ollut yhtään helpompaa eiliseen verrattuna. Yöllä toki tarkeni nukkua tällä kertaa, kiitos lämpöpumpun. Pari edellistä päivää on menty vähillä unilla ja edellisenä päivänä on juotu aivan liian vähän vettä. Tämä kostautui tänä aamuna, kun kahdeksan tunnin unet eivät tuntuneet riittävän. Aamupalaksi kokkailtiin munakasta perusaamupalan lisäksi. Aamupalalla arvottiin päivän suunnitelmia ennusteiden lomassa. Päätimme suunnata Har Ha'ariin katsomaan tilannetta paikan päällä. Pääsimme perille pienten arpomisten kautta ja totesimme tuulen olevan vielä turhan reipasta, eikä paikalla näkynyt muita pilotteja. Tuulen oli ennustettu laantuvan päivän edetessä, joten mietimme, jäämmekö odottelemaan kyseiselle takeoffille vai suuntaammeko läheiselle matalammalla olevaan takeoffiin. Päätimme suunnata tuolle toiselle startille, josko lennettävä keli olisi aiemmin, kun tuuli on yleensä alempana miedompaa kuin ylhäällä. Pääsimme vajaan tunnin ajon jälkeen Camunin takeoffille ja tuuli oli vielä voimakasta sekä puuskaista. Pian paikalle kuitenkin saapui paikallinen pilotti, joka pienen odottelun jälkeen ampaisi korkeuksiin. Taivaalla olleesta liitimestä pystyi hyvin seuraamaan vallitsevaa keliä. Epävarmuutta lentopäivän suhteen lisäsi se, että taivaalla oleva liidin ei näyttänyt etenevän vastatuuleen, eikä laskualuetta nähnyt takeoffilta käsin. Jonkin aikaa seurattuamme päätti Vesku uhrautua koekaniiniksi myös ja starttasi. Veskulla ei ollut lennolla mukana variometriä, joten puuskaisessa kelissä oli haaste löytää ja pysyä termoissa.

Paikallinen hoploppi

Uhrikaritsa

Jeesuksen vanha vene. Arpoessa lentoon lähtemistä tein päätöksen jättää lentämättä ja keräillä voimia seuraavaan päivään. Kunnon nestetankkaus ja palautuminen parista edellisestä päivästä. Lupasin toimia kuskina laskupaikalle, mikäli Severi-kuski haluaa lentää. Osa väestä arpoi, että starttaavatko ja yksi toisensa perään starttasivat kelin parantuessa. Jossain vaiheessa alkoi jo vähän kaduttaa päätös, mutta vakuuttelin itselleni, että parempi kerätä huomiselle voimia ja huomenna on paljon parempi keli. Viimeisen pilotin startattua kurvasin laskupaikalle, jonne oli noin 20 minuutin matka. Vesku oli odotellut läheisellä huoltoasemalla ja pikkuhiljaa alkoi muukin väki tulla laskuun. Viimeisenkin pilotin laskeuduttua mietimme loppuillan kuvioita. Päätimme käydä katsomassa 2000 vuotta vanhaa venettä, joka oli löytynyt jostain päin läheistä genesaretinjärvestä joskus 80-luvulla. No tulipa nähtyä todella vanha vene.

Olisin veikannut kirkkoveneeksi.

9 metriä venettä.

Shawarma valinta. Majapaikkaan päästyämme ja syötyämme oli aika suorittaa turistikierros "kotikylässä". Kurvasimme autolla parkkiin lähelle rantabulevardia ja siitä suuntasimme rannalle. Yllättävän moni putiikki oli auki, vaikka turisteja ei juurikaan näkynyt, paitsi me ja miljoona japanilaista. Voihan se olla, että se sama porukka aina tupsahti jostain uudelleen vastaan, kun jostain syystä heitä erotti toisistaan yhtä hyvin, kuin naapuripellon Helunan ja Mansikin. Todettuamme rannalla, että on siinä enemmän vettä, kuin Lappajärvessä ja istuttuamme iltaa, niin päätimme suunnata nukkumaan paikallisen grillin kautta ja kiskaisimme huiviin paikalliset kababit, shawarmat. Kylläisenä olikin hyvä mennä nukkumaan lämpimään huoneeseen.

Do it yourself-sähkömies ollut asialla?

Voisikohan tuon narun korvata rautalangalla?

lauantai 25. marraskuuta 2017

Varjoliitoreissu Israeliin, 1 päivä

Aamu on iltaa viisaampi. Yö meni muutamaan kertaan herätessä kylmyyteen. Muutaman heräämisen jälkeen oli pakko kaivaa kaapista toinenkin peitto, jonka jälkeen sai nukuttua vähän paremmin. On se kumma, että jos päivällä on puolivälissä kolmatta kymmenettä, niin siitä ei riitä enää lämpöä yölle. Aamulla sitten oikean herätyksen koittaessa, ei uskaltanut tulla pois peiton alta kohtaamaan tuota kylmää maailmaa. Siinä sitten peiton alla maatessa tuli mieleen, että ennen nukkumaan menoa siirsin lämpöilmapumpun kaukosäätimen ikkunalle. Tästäpä ajatus jalostui, että kyseisestä masiinasta olisi saanut yöksi lämpöä huoneeseen ja niinhän masiina alkoi puskemaan lämmintä ilmaa parin napin painalluksen jälkeen. Ehkäpä sitten ensiyönä.

Hyvin suunniteltu on puoliksi lennetty. Aamulla lyötiin pikaisesti päivän suunnitelmat kasaan, aamupala ja johonkin lentämään. Tällä vedenpitävällä plaanilla lähdettiin etsimään aamupalaa, jonka löytymistä hankaloitti aamuinen herätys yhdeksältä ja meneillään oleva sapatti. Muutaman harhalaukauksen jälkeen saimme itsellemme aamupalaa nautittavaksi. Täydellä vatsalla ja vähillä yöunilla oli hyvä siityä kohti lentopaikkaa. Sharonaa lähestyessä näkyi liidin taivaalla ja päätimme kurvata starttia kohti. Pienten arpomisten myötä päädyimme starttiin ja paikalla oli jo reippaasti väkeä. Muutama paikallinen ja slovakialainen pilotti. Olipa siellä riipparikin valmistelemassa itseään lähtövalmiiksi. Pian taivaalla killui jo useampi liidin, joten vehkeet esiin ja ylimääräisten nesteiden poisto ennen siiven levitystä.

Aamupalalla bongattiin tutun näköinen jantteri.

Pari pässiäkin oli paikalla.

Happamia sanoi varjoliitäjä sitruunoista. Eräs paikallinen lentäjä lähestyi seurueemme naispilottia ja otti tilanteen haltuun varoittamalla, että pitää varoa törmäämästä muihin ilmassa olijoihin. Ihan hyvä asia muistaa varmaan liikenteessäkin. Starttialueella oli hyvin tilaa ja erityisesti jäi mieleen eräs startti, kun pilotti nostettuaan liitimen lentotilaan tarttui välittömästi termopuuskaan ja ajautui starttialueen reunalla olevia puita sekä tuulipussia kohden. Ilmeisesti tilanne säikäytti pilotin ja tuli hetkellinen jäätyminen. Pilotti kuitenkin vältti puut juuri ja juuri, mutta tuulipussi otti osumaa ja varsi katkesi juuresta. Omassa startissa ei onneksi ollut dramatiikkaa ja reissun ensimmäinen kuitattu lentopäiväksi. Keli kuitenkin hyytyi kohta startin jälkeen ja alkoi kamppailuksi maan vetovoimaa vastaan. Uudessa paikassa on aina se haaste, että ei tiedä etukäteen mistä löytyy niin sanotut kotitermot ja kuinka tuuli toimii rinteessä. Alkoi epätoivoinen rinteen haravointi ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Pari viimeistä vuorokautta oli mennyt vähällä levolla, joten päätin, että mikäli kymmenen minuutin aikana en pääse takeoffin tasolle, niin suuntaan alas laskuun. Korkeus sahasi -30 metrin ja nollatason välillä, mutta topparin tekemiseen tarvittavaa korkeutta en saavuttanut. Muita ei näkynyt samalla puolella rinnettä, niin ei pystynyt lukemaan muiden lentoja, eikä kukaan ollut merkkaamassa nostoja. Lopulta päädyin jo yli 50 metriä startin alapuolelle ja siinä oli hyvä tekosyy luovuttaa ja suunnata laskupaikalle. Landing oli alaspäin viettävässä rinteessä, jonka vuoksi korkoja piti pudotella ennen laskualuetta tekemällä S-mutkia. Liekö keli alkanut siinä vaiheessa taas toimimaan, kun laskupaikan kohdalla alkoi termot nostamaan. Siinä vielä nosteessa tein muutaman 360-käännöksen ja vilkaisin ylärinteeseen ilmestyneitä liitäjiä. Väsy kuitenkin vei voiton ja totesin, ettei jaksa alkaa punnertamaan rinnettä ylöspäin. Lopulta kurvasin sitruunapuiden viereen laskuun, kun kyytikin näytti ilmestyvän paikalle. Vehkeet kasaan ja autoon. Siinä autolle kävellessä bongasin tuoreita sitruunoita, joita tarttuikin muutama mukaan melkein ihan itsellään.

Liekö paikallinen sitruunatarhuri?

Kuuluuko jokamiehenoikeuteen poimia sitruunoita metsästä?

Lentopäivä on hyvä päivä. Alhaalla odottelimme vielä toisenkin pilotin laskuun ja suuntasimme takaisin ylös. Startti oli jo alkanut tyhjentymään piloteista ja jäljellä olevien kanssa vaihdettiin vielä pikaiset kuulumiset. Slovenialaiset olivat lähteneet myötätuuleen yrittämään matkalentoa ja riipparilentäjästä oli jäljellä vain auto. Lopulta paikalla oli vain muutama suomalainen turisti, joista osa otti vielä päivän viimeiset lentominuutit irti. Vehkeet ja niiden haltiat autoon saatua suuntasimme etsimään avoinna olevaa kauppaa. Sapattia oli jäljellä vielä muutama tunti, joten suuntasimme majapaikkaan ja suihkukierros läpi ennen ihmisten ilmoille suuntaamista. Lentopäivä oli hyvä päättää ruokailuun sekä kaupassa käyntiin.

Vesku vielä päivän viimeisillä keliminuuteilla.



  

perjantai 24. marraskuuta 2017

Varjoliitoreissu Israeliin, matkapäivä

Miten meni niinkuin omasta mielestä? Valmistautumiset reissuille kannattaa tehdä hyvinja hyvissä ajoin. Ennakkotiedot, chekkilistat ja pysähtyminen toviksi miettimään, että onko nyt kaikki varmasti huomioitu. Eli täysin toisin, kuin nyt meni. Lähtö reissuun oli perjantaina ja pakkaukset aloitettu torstaina töiden päätteeksi. Vehkeet yöksi laturiin, ne lentämisen avuksi tarkoitetut vehkeet. Aamulla vielä muutama homma ennen lähtöä ja jatkuvasti päässä takoo ajatus, että jotain unohtui, mutta ei keksi mitä. Kyllähän tuo selviää aikanaan, jos jotain unohtui.

Laiva on lastattu. Plaani oli, että autolla Tampereelle ja onnibussilla jatko. Siitä huolimatta, että lähtö oli muka hyvissä ajoin, niin bussiin ehtiminen meni sen verta tiukalle, että ajatuksissa ollut ruokailu Tampereella jäi haaveeksi. Bussin eteen muodostui pian kaksi jonoa. Toinen jono matkatavaroiden laittamiseksi säilöön ja toinen bussiin nousuun. Ennakkotiedoissa oli, että mukaan voi ottaa standardikokoisen matkalaukun tavaratilaan ja toinen helposti penkin alle menevä matkustamoon. Kuljettaja voi halutessaan kieltäytyä ottamasta laukkua kuljetettavaksi. Siinä sitten vuoron osuttua kohdalle, pyöritteli kuski päätään, mutta ei varmaan kehdannut kieltäytyä. Kuka voisi vastustaa kainoa hymyä karvaisella naamalla, vähän niinkuin bambikatse yhdistettynä kaunottaren ja hirviön siihen ei kauniimpaan osapuoleen yhdistettynä. Eipä se matkustustilaankaan mennyt laukku täyttänyt niitä sille asetettuja kriteerejä, mutta liekö tavaratilaan menneet laukut olleet sellainen yliöyönti, jotta annettiin mennä samaan konkurssiin. Paluumatkalla täytyy ehkä varautua vaihtoehtoisiinkin matkustustapoihin, ihan varmuuden vuoksi.

Eikö nämä ny johonkin standardikokoon mene?

Kohti terminaalihoitoa. Menomatkan kolmas etappi alkoi Keimolan portilta, jossa oli pakko kiskaista jotain syötävää. Ruokapöydästä suuntasimme kohti Kivistön asemaa ja siitä suunnitelmissa kiitää raiteita pitkin lentoasemalle. Olishan se helppoa ollut, jos se olisi ollut vaan heilahdus, mutta ei. Hetki lippuautomaattia etsiessä jouduimme toteamaan, että kyseistä aparaattia ei ole. Siinä sitten ostamaan lippua netistä, jos sen sieltä vain saisi ostettua, mutta ei. Juna tuli ja juna meni, mutta me Veskun kanssa emme. Ainoa vaihtoehto seutulipun saamiseksi oli ladata appi. VR:n appi puhelimee  ja lipun ostoon sitä kautta, tai sitten ei. VR:n appi ei todellakaan toiminut kuin junan vessa, paitsi bulgarialaisen kakkosluokan, jossa ulosmenoputken suu näyttää menosuuntaan. Siellä sai varoen kusta ensimmäiset tipat, ettei ne ollut ilmavirran vuoksi naamalla. Liekö siten päädy joillakin kyseinen erite sinne päähänkin? No, seuraavaksi lataamaan HSL:n appia lipun ostamista varten, joka vastoin ennakko-odotuksia toimikin ja lippu saatiin ostettua samalla, kun juna saapui laiturille. Heilahdus kentälle onnistuikin ja jo tässä vaiheessa väsyneet matkamiehet saavuttivat valoa tunnelin päässä ja päätyivät koneeseen istumaan.

Terminaalihoitoa.

Nyt on poweri vähissä.

Valoa tunnelissakin.

Viimeinen etappi. Kone laskeutui ilman sen kummosempia kommelluksia Tel Avivin kentälle. Israelissa ei ole tavatonta, että passin tarkastuksessa joutuu tentattavaksi, että miksi tullut ja missä meinaa majailla. Siinä käytävää tallustellessa kohti passin tarkastusta, niin en pitkälle päässyt, kun kaksi naisihmistä virka-asussa halusivat tehdä lähempää tuttavuutta. Tutustuminen jäi hyvin yksipuoliseksi. Liekö johtunut siitä, kun ei yhteistä kieltä tahtonut löytyä, ei edes sitä universaalia rakkauden kieltä. Tuosta sitten pääsin jatkamaan matkaa kohti passin tarkastusta. Tarkastajana oli mies ja hän hoiti asian miehisen tehokkaasti. Hei-tulon syy-kauanko olet? Eikä siinä käytetty turhaa energiaa edes hymyilemiseen. Täydellinen virkamiessuoritus! Vuokra-auton saaminen oli yhtä helppoa. Passi-ajokortti-pankkikortti-sininen maahantulokortti. 15 minuuttia hiljaisuutta ja paperit kouraan, joista selitettiin kolme kohtaa ja allekirjoituksen pyyntö opastaen pääovista ulos. Siinä sielu lepäsi, kun sai pohjalaista asiakaspalvelua myös ulkomailla. Se oli täyttä äijäenergiaa. Auton avaimet saatuamme suuntasimme kohti Tiberiasta ja parin tunnin ajomatka sujui jouhevasti Hyundailla renkaat rattia viipottaen. On se Hyundain laatu vaan vuodesta toiseen tasaista laatua. Tuo 2017 vuoden pikkubussi oli ajo-ominaisuuksiltaan ihan yhtä pelottava ajaa, kuin vuosituhannen alun vastaavat mallit. Majapaikka löytyi kivutta ja pitkän päivän päätteeksi oli hyvä jatkaa matkaa unten maille.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Kotkanpoikasia

Uusia alkuja. Etelä-Pohjanmaan liitäjillä(https://epliitajat.wordpress.com/) on vakiintunut käytäntö, että syksyn tullen alkaa uusien varjoliitäjien kouluttaminen. Tämä siksi, että talviaikaan on meillä Suomessa ehkä turvallisimmat ja parhaat koulutuskelit. Koulutus tapahtuu talvella järven jäällä, jolloin on tilaa ympärillä niin hinauksiin, kuin laskeutumisten opetteluun. Etelä-Pohjanmaan liitäjät on Suomen Ilmailuliiton(https://www.ilmailuliitto.fi/) jäsen ja kerhomme kouluttaa myös riippuliidosta kiinnostuneita riippuliidon saloihin. Nyt vuosi on edennyt siihen vaiheeseen, että kasassa on parvi kotkanpoikasia ja tulevan talven aikana heitä ruokitaan ilmailun saloilla, että heidät voidaan pukata pesästä turvallisesti, jahka se aika kullakin koittaa.

Sää tai mää. Syyskuun lähestyessä kartoitettiin kurssille ilmottautuneilta mahdollisia vapaita viikonloppuja, jolloin kurssin aloitukseen olisi mahdollista osallistua. Kaikille yhteistä viikonloppua on hankalaa löytää, sillä aina jollakin tahtoo olla jotain menoa, mutta tähän kurssi ei suinkaan tule kaatumaan, sillä samat opit ja opetukset ovat saatavissa myös myöhemminkin koulutuspäivien aikana, kun kokoonnumme levittelemään siipiämme taivasta tavoitellen. Mikäli kurssin aloitusajankohdassa olisi huomioitava vain oppilaiden menot, niin sopivan viikonlopun löytyminen olisi kohtuullisen helppoa. Jos minulla on aikaa, niin sää ei välttämättä sovellu lajin harrastamiseen. Niinpä vapaa-ajan lisäksi pitää säänkin natsata.

Kristallipallo. Sään ennustaminen kotimaassamme ei ole helppoa, eikä säätä voi ennustaa kovin tarkasti pitkällä aikavälillä. Sääennusteiden tarkkailu alkaa alkuviikosta ja viikon mittaan tulee toivon kipinöitä sekä pettymyksiä. Oppilaita on tapana herätellä alkuviikosta, mikäli pientä toivon kipinää herää viikonlopun osalta, että sää sallisi turvallisen koulutuksen. Lopullisen päätöksen koulutuspäivästä voi tehdä aikaisintaan edellisenä iltana. Onpa joskus käynyt niinkin, että aamulla ennusteet ovat olleet vielä lupaavia, mutta päivä ei olekkaan jostain syystä ollut koulutukseen soveltuva. Sääennuste kannattaakin katsoa aina muutamasta eri paikasta, sillä toisinaan ennusteet voivat olla toisistaan poikkeavia, joka saattaa kertoa sään epävarmuudesta. Kurssin aikan opetellaan lukemaan ennusteita, mutta ennustajia sään suhteen ei kotkanpoikasista lähdetä leipomaan, eikä kurssin varusteisiin kuulu kristallipalloa josta tulevan sään voisi varmaksi nähdä.

Kurssin aloitukselle ennuste Alavudelle on lupaava. Kevyttä tuulta, että maakäsittelyn opettelu helpottuu ja aurinkokin pilkahtaa.
 
Ilmanpainekäyrät näyttävät hyviltä lajin harrastamisen kannalta. Mikäli viivat ovat lähellä toisiaan, tarkoittaa se usein tuulista ja puuskaista keliä. Kuvan ennuste lupailee vähäistä tuulta.

Sanoista tekoihin. Lopulta koitti se päivä, jonka suhteen palikat loksahtivat kohdilleen, niin kelien kuin vapaidenkin suhteen. Päivään sisältyi PP1-teorioita sekä käytännön harjoitteita. Tulevat taivaiden sankarit pääsivät ottamaan ensituntumaa siihen, mitä seuraavan kuukaudet toivottavasti tulevat pitämään sisällään. Treenipäivän hikisin osuus oli alkamassa ja tuo tuleva hetki on myös useiden oppilaiden kohdalla ollut tunteiden vuoristorataa. Riemua siitä mitä oppinut ja seuraavaan hetkeen pettymys, että enkö sittenkään oppinut. Kurssin avauspäivänä kotkanpoikaset saavat opastuksen siiven maakäsittelyyn sekä kuljettamiseen. Mikäli liidintä ei hallitse jalat maassa, niin ilmoille pääsy jää vielä pelkäksi haaveeksi. Ennen ensimmäisiä startteja ilmaan edellytetään, että pystyy kuljettamaan liidintä lentotilassa useamman kymmenen metriä, pitäen liitimen hallinnassa. Hyvät maakäsittelytaidot tulevat vain harjoittelun kautta, edesauttaen myös seuraaviin vaiheisiin niitä onnistumisen kokemuksia.

Liitimen kuljetusharjoitus.

Askel kerrallaan. Kurssi etenee vaiheittain. Ensin käydään PP1-vaihe, johon sisältyy teoriaa sekä 5 matalaa lentoa (korkeus enintään 50 metriä). Tarkoituksena matalilla lennoilla on opetella turvallinen lentoon lähtö sekä laskeutuminen. Tietopuolinen taso mitataan teoriakokeella, jonka oppilaat tekevät kotitenttinä. Ennen matalia lentoja tulee liitimen hallinta olla hallussa, jotta hinauksen startti saadaan onnistuneesti suoritettua. PP1-pilotti ei ole vielä valmis itsenäisille lennoille ilman opettajan valvontaa, vaan vielä tulee suorittaa PP2-taso. PP2-vaiheessa syvennetään teoriatietoa opettajan opastuksella. Kerhossamme on käytäntönä, että kokoonnutaan yhdeksi viikonlopuksi, jolloin käydään PP2-teoriat läpi opettajan johdolla. Tuon viikonlopun lisäksi kurssilaiset kokoontuvat vielä salipäivälle, jolloin oppilaat pääsevät mm. simuloimaan pelastusvarjon heittoa sekä syventämään taitojaan varusteiden käsittelystä sekä huoltamisesta. Tämä on osoittautunut käytännillisimmäksi vaihtoehdoksi, sillä kursseilla on oppilaita laajalta alueelta, eikä ajattaminen useana iltana erikseen ole tarkoituksenmukaista pitkämatkalaisille. PP2-teoriakokeen läpäistyä pääsee suorittamaan kurssin korkeita lentoja, joita on 40 kappaletta. Lopuksi tarkastuslennon läpäistyä oppilaasta tulee itsenäinen pilotti, jolloin oppiminen sekä kehittyminen jäävät pääasiassa oppilaan omille hartioille(PP3-5). Kerhossamme on mahdollista suorittaa peruskurssin yhteydessä paramoottorilikelpoisuus, jolloin kurssin viimeisimmät lennot suoritetaan paramoottorilla lentäen.

torstai 2. helmikuuta 2017

Varjoliitoreissu Marokkoon, paluupäivä.

Kukonlaulun aikaan. Yläkerrassa on majoittuneena ilmeisesti liikaa friteerattuja ranskalaisia, kun kolmen aikaan heräsin ankaraan yläkerrasta kuuluvaan älämölöön. Meidän huoneistosta nousee ilmanvaihtoa varten leveä kuilumainen tila, joho  on myös yläkerran huoneistosta ikkunat, joiden kautta tuo älämölö kantautui. Herätyshän meillä olisi muutoinkin ollut kukonlaulun aikaan, tai ainakin joku kukko kiekui kuin viimeistä päivää. Siitä en tiedä, että oltiinko herätty jopa ennen sianpieremääkin, kun ei sikoja lähistölle sattunut aamutuimaan. Vastavedoksi yölliselle elämälle emme säästelleet omaa ääntämme lähtöä valmistellessa ja Tapio laittoi puhelimestaan soimaan ihana aamun, "voiko ihanammin päivä enää alkaa". Oli muuten uskomattoman piristävää polkaista aamu käyntiin kyseisellä biisillä, joten kai ne aamujen ankeudet on pitkälle kiinni omasta asenteesta, mutta ei tuo kuitenkaan enää huomisaamuna toimisi, jotta ei kannata yrittää muuttaa mitään.

Kohti kotia. Lähdimme kurvailemaan yön pimeydessä kohti lentokenttää ja taas jännittäen, että jääköhän tällä matkalla joku heijastimeton berberihattivatti auton alle. Henkilövahingoilta säästyttiin valoisalle ja toki ihan kentällekkin asti. Saimme auton käyttöömme tyhjällä tankilla ja tyhjällä tankilla oli tarkoitus myös auto palauttaakkin. Lähtiessä polttoainetta näytti olevan ehkä juuri ja juuri kentälle saakka, mutta tankkasimme varmuudeksi kuitenkin muutaman litran, ettei tarvitse kävellä ainakaan kovin pitkää matkaa. Kentällä oli meitä vastassa  joku paikallinen sankari, joka tunnisti auton, mutta meistä kukaan ei tunnistanut kyseistä kaveria. Kaveri kuitenkin toimi niin määrätietoisesti auton ympärillä tutkien vuokra-automme kuntoa, että kaipa hän oli sitten oikeasti auton vuokrafirmasta, mutta jos ei ollutkaan, niin kyllähän perästä kuuluu.

Liekö jo hevosen rääkkäystä, kyydissä 30 sementtisäkkiä ja säkki painaa 40 kg.

Piti firman nimi lukea toiseenkin kertaan.

Ei varmaan Suomessa menisi läpi tämä kanakuljetus.

Liput ja laput. Suuntasimme laukkuinemme kohti terminaalirakennusta ja passeja haluttiin nähdä jo ensimmäisen kerran ulko-ovella. Tavarat piti myös laittaa läpivalaisuun, jossa oli perinteinen kyltti ei-sallituista tavaroista, joten viimeisten vesien litkintä oli tässä kohtaa edessä. Perässä tulijat näyttivät kyllä saavansa laittaa myös vetensä tulemaan, joten turhaan näköjään lipittelin veteni. Lähtöselvityksessä todettiin ruumalaukun painavan kilon liikaa, joten nappasin sieltä pois muovipussin, jossa oli pmr-radio ja latureita, jotka oli aikomus laittaa cabiinilaukkuun. Virkailija ehdotti, että olisi mahdollisuus laittaa myös cabiinilaukku ruumaan, vieläpä ilmaiseksi. Pakkohan tuo laukku oli laittaa ruumaan tässä vaiheessa ilmaiseksi, ennen kuin joku muu virkailija alkaa  seuraavalla kentällä keräämään itselleen joulubonusta jo tässä vaiheessa vuotta. Laukkujen mentyä huomasin laturipussin jääneen pois toisesta laukusta ja siellä oli lisäksi monitoimityökalu. Arvelin monitoimityökalun jäävän turvatarkastukseen, mutta omapa oli moka. Maahan tullessa täytettiin kupongit ja lähtiessä näköjään täytetään toiset samanlaiset. Turvatarkastuksessa latasin tavarat läpivalaisuun ja tarkastaja halusi kosketella hikistä vartaloani päästä varpaisiin. Vaatteitani ei tarvinnut riisua, eikä kumihansikkaitakaan tarvittu. Ihmetyksekseni monitoimityökalu meni turvatarkastuksesta läpi, joten sain pitää sen loppujen lopuksi. Kokonaisuudessaan terminaali oli siisti ja vessojenkin ovella päivysti jatkuvasti siistijätäti. Vaikka maa muutoin olikin aika roskainen, kentän terminaalirakennus oli varmaan siistein näkemäni terminaali, muutoinkin kentästä jäi positiivinen kuva.

Terminaalihoitoa kohti.

Me ollaan lentäjiä. Nousimme koneeseen ja meillä Tapion kanssa oli paikat isommalla jalkatilalla Exitin kohdalla. Hätäuloskäynnin paikkoihin liittyy yleisen opastuksen lisäksi vielä ylimääräinen opastus toiminnasta mahdollisessa hätätilanteessa ja stuertin alkaessa opastaa, tuumasi Tapio stuertille itsevarmasti "tiedetään, me ollaan lentäjiä". Reilu viikko Marokon lentomestoilla tekee ihmeitä varjoliitäjän itsetunnolle ja identiteetille. Siinäpä sitä oltaisiinkin oltu ihmeissään, jos oikeille lentäjille olisi sattunut jotain ja stuertti muistanut koneessa olevan kaksi lentäjää. Siinä olisi sen jälkeen pyöritty Boeing 737-800:lla termoissa ja harjoiteltu topparin tekemistä, niin kuin me lentäjät aina tehdään. Päädyimme kuitenkin turvallisesti Kööpenhaminan kentälle, ihan koneen omien lentäjien toimesta. Kööpenhaminan kenttä on vilkas ja koska lentomme oli hieman myöhässä, niin kiitorata oli ruuhkainen ja kone joutui keskeyttämään laskeutumisensa ottaen lisää korkeutta uutta yritystä varten. Iltapäivälehdet voisivat tästä kirjoittaa isot otsikot "Suomalaislentäjät lähellä kuolemaa Norwegianin lennolla", jonka jälkeen olisi juttu jossa haastateltaisiin Janni Hussia joka on joskus matkustanut Norwegianilla. Tietysti jutussa olisi kuvia, missä Janni poseeraa biksuissaan, eikä meitä mainittaisi sanallakaan, vaikka ollaanhan me kuitenkin lentäjiä.


Konserttiin. Kööpenhaminan kenttä oli iso ja kauppaa oli toisensa perään, mutta kohtuullista ruokapaikkaa ei vaikuttanut löytyvän. Päädyimme kokeilemaan pizzaa, joka oli vähän halvempi, kuin Oslon kentällä. Lopputulos oli hienoinen pettymys, valmispohjaan tehty käppyrä. Samassa paikassa myytiin jotain pizzakokkauskirjaa, mutta noilla näytöillä ei ihan vakuuteltu kirjan resepteistä. Kentällä piti siirtyä vielä yhden passitarkastuksen ohitse ja ilmeisesti yleinen habitukseni sai virkailijan kysymään hymyillen, että olinko tulossa konserttiin, mutta hänen (ehkä) harmikseen totesin olevani vain läpikulkumatkalla. Tekeminen lentokentillä on vähissä, varsinkin jos joutuu odottamaan useamman tunnin. Niinpä ostimme Vesan kanssa pienet radio-ohjattavat autot, joilla saimme tapettua aikaa, kunnes lento Helsinkiin lähtisi. Viimeinen lento-osuus menikin nukkuessa nopeasti ja lentoreissu Marokkoon oli turvallisesti ohitse. Sitten seuraavaa reissua suunnittelemaan :)

Satusedän merenneito.

Kerran perillä.