Varjoliitoreissu Marokkoon 2020, paluu.

Gumball Marokko. Aikaisen aamupalan jälkeen pakkasimme tavarat autoon ja lähdimme lentokenttää kohti. Matkalla Tapio soitti aspan auettua ja jonotti tunnin lippumuutoksen tekemisen kartoittamiseksi. Lopulta Tapiolle vastattiin ja meille kerrottiin, että muutos mahdollista ja maksamme erotuksen mahdollisesta lippuluokan korotuksesta. Nyt vain niellään kilometrejä mahdollisimman tehokkaasti, että pääsemme kentälle wifin ääreen maksamaan sekä vahvistamaan lippumuutokset. Kilometrejä nieltiinkin niin tehokkaasti, että asiaa ihmeteltiin jälleen oikein kahden siististi pukeutuneen herrasmiehen toimesta. Tällä kertaa selvisimme 150 dirhamilla ja saimme vielä sen kirjallisen dokumentin muistoksi, mikä viimeksi jäi uupumaan. Pääsimme kentälle ilman muita ylimääräisiä pysähdyksiä ja auton aiempi palautuskin oli sovittuna siihen mennessä, että meitä oltiin vastalla. Auton luovutuksen jälkeen suuntasimme wifi-verkon piiriin.

Tiedä sitten millainen tunnustus tuli allekirjoitetuksi.

Veskukin löytää tiensä terminaaliin.

Terminaalihoitoa. Kentän wifiin päästyä löytyi luvattu sähköposti maksulinkkeineen nopeasti. Maksuyritykset torppaantuivat siihen, että tunnuslukukorttia ei joko ollut mukana tai tunnuslukusovellus ei suostunut toimimaan. Hankaluuden teki myös se, että kerran yritettyäsi maksua läpi, niin uutta yritystä ei saanut, ellei kirjautunut uudelleen kentän verkkoon toisella sähköpostiosoitteella. Tapio sai maksun läpi muiden vielä yrittäessä takuta lippua itselleen. Tässä vaiheessa Tanskasta soitettiin, että mitä tehdään lippujen kanssa, kun ainoastaan Tapion suoritus näkyy heillä. Tässä vaiheessa sovin, että vaihtaa nyt Tapion lipun ja yritämme saada muita läpi koko ajan. Yritykset maksun läpi saamiseksi torppasivat jatkuvasti ja kestivät hitaan netin vuoksi. Chek in aukesi ja virkailija kyseli Helsinkiin meneviä matkustajia. Vaikka lippu oli vasta Japella sekä Tapiolla, niin menimme kaikki jonottamaan siinä uskossa, että nousemme samaan koneeseen. Jono lyheni maksujen läpimenoja yrittäessä ja pikkuhiljaa alkoi maksuja mennä läpi yksitellen, jolloin puhelimeen tuli varmistusviestejä läpi menneistä muutoksista. Päästyäni tiskille oli vielä yksi lippu saamatta. Tiskillä ei kuitenkaan heidän mukaansa voitu tehdä mitään lippumuutosten suhteen, joten yksi lippu oli vielä saatava muutettua. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että jos linkin lähettää jollekkin Suomeen, niin tämän linkin kautta lippu saataisiin maksuun. Tämä ei tietenkään tullut heti alkuun mieleen, jolloin olisi selvitty vähemmällä takkuamisella. Näin saatiin vielä viimeinenkin lippu maksuun ja kaikille oli paikat paluulennot bookattuna.

Muutama muukin yrittää maasta ulos.

Lippu hallussa.

Ei tarvinnu ruveta käytettyjen kameleiden kauppiaiksi.

Hammashoitaja mukana lennolla?

Itsekkäitä varjoliitäjiä.

Kohti karanteenia. Lento oli ylimääräinen rescue-lento, joten lennon tarjoilut rajoittuivat veteen sekä kehviin tai teehen. Tarjoilujen rajoittuneisuudesta huolimatta, olivat pari tuttua kaverusta onnistuneet saamaan jostain itselleen muutakin juotavaa, joten ei reissupäivääkään ilman kännejä. Paluulennolla olisi ollut vielä tilaa, mutta väkeä oli nyt palatessa enemmän kuin mennessä. Koneen saavuttua Helsinkiin oli kenttä melko autio ja tyhjä. Ainoat kentällä liikkuvat meidän lentolaisten lisäksi, näytti olevan vain henkilökuntaa ja hekin näyttivät lähinnä odottelevan jotain. Kerrankin tarkistukset ja laukkujen saamiset tapahtuivat nopeasti ja tuota pikaa olimmekin kentän Burger Kingissä tilaamassa iltapalaa kertaamassa viikon lentokokemuksia. Joka päivä joku oli ilmassa ja Japekin sai yhdellä lennolla lähes 2 tuntia tiimaa. Maakäsittelyharjoitusta tuli myös viikon aikana sekä maakäsittelyn tärkeys nousi esiin starttien osalta, kun hinauspaine ei ollut auttamassa ilmaan lähtöä. Kaikilla jäi reissusta positiiviset fiilikset, vaikka se olikin ennekoitua lyhyempi. Nälkä lentämiseen Marokossa jäi vielä porukalle ja puheissa oli jo suunnitteilla uusi reissu vuoden kuluttua, mikäli Coronasta selvitään. Kotona tästä vaan ei taida kukaan meistä vielä hetkeen ottaa puheeksi.

Herra-X odottelee A:ta, B:tä tai C:tä.

Tapion karanteenieväät.

Varjoliitoreissu Marokkoon 2020, päivä 5.

Erämaan kutsu. Edellisenä päivänä oli virallisesti laitettu kaikki lentopaikat kiinni ja illalla asiaa jutellessa paikalliset kertoivat tuon tarkoittavan vain lähinnä virallisia paikkoja. Paikallisten mukaan emme myöskään aiheuta heille ongelmia ja pahinta mitä voi käydä, on kehoitus siirtyä muualle. Aamulla tarkistimme ennusteet päivälle, jotka olivat edellisestä illasta nitkahtaneet hieman heikompaan suuntaan. Harjanteelle oli edelleen hyvää keliä luvassa ja ellei paikka olisi kiinni, olisi tiimaa parhaimillaan saanut tunti tolkulla leppoisissa nosteissa ja päivän päätteeksi vielä liu'un hiekkarannalle. Kylän lähellä oli yksi paikka iltapäivälle tuulen voimistuttua tarpeeksi, mutta kuusi liidintä ei olisi mahtunut samaan aikaan ilmaan. Kakkosvaihtoehdoksi nousi vahvana Saharan laitamilla oleva 4-5 kilometrin levyinen paikka. Matkaan menisi 2 tuntia, mutta päätimme tarttua tuohon tilaisuuteen. Aamupalan jälkeen suuntasimme keräämään äkkiä varusteet kasaan ja suuntasimme auton nokan kohti etelää.

Täydennystarpeen kartoitus.

Kameliparvea.

Mitähän tuo kameli ajattelee meistä?

Ekoharrikka.

Coronair. Saavuimme määränpäähän ja tutkailimme tilannetta tovin ympäristön ja tuulen osalta. Rinne ei ollut yhtä hyvä kuin Agloussa, mutta profiililtaan lennettävä ja laskutilaa oli ylhäällä sekä alhaalla rinteen edessä. Startille löytyi mainio take offi ja tuulikin tuntui sopivalta maakäsittelyyn. Aloittelimme maakäsittelyllä ilman kiireitä, sillä tuuli oli vielä vähän heikkoa kantaakseen ilmassa. Tuulen voimistuttua riittävästi pieni eväshetki ja ponkaisu ilmaan. Tuuli oli ehkä hivenen heikko, mutta rinne kantoi, kun meni riittävän lähelle rinnettä. Mitään isoja korkoja ei juurikaan saanut, vaan ehkä hetkellisesti n.10 metriä ylätasanteen yläpuolelle. Ilmassa pysyminen vaati jatkuvaa hakemista ja nostot olivat repaleisia. Muutaman kerran yritin saada riittävästi korkeutta take offin kohdalla topparia varten, mutta lopulta päädyin ratkaisuun tulla tulla laskuun alas take offin kohdalle. Siinä sitten alhaalla pakkailin varusteita ja välillä piti jo huikata radioon, että onko muut lähteneet pois, kun ketään ei ilmaan näkynyt lähtevän. Siinä rinnettä ylös kömytessäni suhahtikin yläpuolelta Tapio ja Vesa ilmaan. He totesivat saman rinteestä, että rinne vaati jatkuvaa hakemista nostoissa pysymiseen. Tuuli oli ehkä hivenen kiihtynyt, kun korkeutta Vesalla ja Tapiolla näytti olevan arviolta tuplaten siihen mitä itsellä oli ollut. Vesa ja Tapio saivat tultua laskuun take offille ja siinä vaiheessa muutkin valmistautuivat starttiin. Tuuli oli kuitenkin tässä vaiheessa jo liikaa Heikin siivelle ja muutkin epäröivät lentoon lähtöä siihen hetkeen. Odottelimme ja tarkkailimme tuulen kehitystä, että tulisiko vielä sopivaa lentokeliä. Odotellessa paikalle lenkkeili läheiseltä rannikkovartioboxista varusmies ja oli kiinnostunut tekemisistämme. Kovin kauaa ei kyseinen militaristi jaksanut kysellä, kun yhteistä kieltä ei löytynyt sujuvaan keskusteluun. Japella olisi ollut ranska hallussa, mutta olimme päättäneet tuon salata, niin tekemisiämme katsotaan paremmin sormien lävitse. Seurasimme vielä tovin tilannetta ja Tapio päätti vielä kerran startata, kun tuuli oli hieman tyyntynyt toviksi sekä Tapiolle oli odotellessa kylvetty epäilyksen siemen, että Vesa kävi kääntymässä kauempana. Tapio kääntyi kohti pohjoista ja vauhti näytti olevan melkoista kyytiä. Seurasimme Tapion lentoa ja vaikka Tapiolla oli nopea siipi, niin takaisin tulo oli todella hitaan näköistä. Tuuli oli hetkessä kiihtynyt taas niin kovaksi, että Tapio mateli takaisin ja lasku oli kuin hissillä alas tulo. Vesan kanssa juostiin Tapion luokse vastalle ja olimme valmiita ottamaan jarrukahvat Tapiolta siiven kuoletusta varten. Siinä vaiheessa, kun olimme tarttumassa jarrukahvoihin, niin puuska nosti Tapiota takaisin ylös ja tempaisi taakse päin. Vesa oli saanut kiinni Tapion valjaista ja he kynsivät paikallisille valmista perunapeltoa pari metriä, kunnes pysähtyivät. Tässä vaiheessa totesimme lentopäivän olevan ohi ja lähdimme kohti kotikylää.

Gekkonen.

Härväilyä.

Tapion vielä yksi siivu.

Päätöksiä. Päivällä oli tullut puhelimeen viestejä, että huomenna lähtee ylimääräisiä lentoja Suomeen, johon kehoitetaan varaamaan liput 600 eurolla. Koska meillä ei ollut nettiä käytössä, niin emme noihin reagoineet. Pari tuntia myöhemmin noista viesteistä tuli viesti, että Japen lauantain lento oli automaattisesti siirtynyt huomiselle. Vähän haiskahti lentoyhtiöiden oljenkorsiin tarttumiselta, kun ensin kaupataan täysillä lentoa ja päätös pitäisi tehdä kiireellä. Istahdimme matkalla Legzirassa teelle pohtimaan ratkaisua. Totesimme, että pakkaamme tavarat ja lähdemme kaikki viemään Japea kentälle. Samalla varaudumme hyppäämään samaan koneeseen kohti Suomea. Tässä välissä oli eräs kotimainen pilotti ollut kovasti huolissaan meistä sekä kotiin pääsystämme ja varmistanut yhdeltä brittipilotilta, että onhan Marokossa suljettu varjoliitomestat. Halusi hän myös ystävällisyyttään kertoa järkytyksensä meidän itsekeskeisestä toiminnastamme.

Koirallakin rankkaa saada aika kulumaan.

Legzira.

Mikähän ollu nuon julumettu kala?

Vähän isoommat teekupit.

Varjoliitoreissu Marokkoon 2020, päivä 4.

Uskomattomat kaverukset. Reissussa on oltu nyt pari päivää ja aamulla molempina aamuina on ärsytyksen aiheena ollut lintu, joka tulee nokkimaan meidän ikkunaa samalla kellon lyömällä. Liekö paikallinen herätyskello? Ihmetyksen aiheena on taasen ollut myös tänään se, että pari kaverusta on kiskaassu ittensä melkoseen kuntoon molempina iltoina ja he ovat meistä ensimmäisenä ylhäällä. Lisäksi äijät pölöttää terassipihalla iloisina, niin kuin eivät mitään olisi ikinä ottaneetkaan. Aivan uskomaton kisakunto kaveruksilla. No, kohti aamupalaa ja päivän suunnitelmien tekoa.

Marokkolainen cola-rekka.

Coronatiedote ilmestynyt yön aikana.

Huikee kiihtyvyys. Suuntasimme auton keulan kohti pientä rantatörmää, koska ennuste lupaili liian voimakasta tuulta muualle ja dyyneille liian pientä tuulta. Aamu näytti ennusteiden valossa rauhallisemmalta ja iltapäivästä jo liian kovalta. Ajatuksena oli, että alhaalla ehtisi maakäsitellä paljon pidempään, kuin ylhäällä tai Agloussa. Keli-ikkuna lentämiseen oli ennusteiden valossa myös melko pieni. Harjanteella näkyi brittioppilaita ilmassa ottamassa aamuliukuja meidän maakäsitellessä. Alhaalla tuuli jatkoi rauhallisena vielä pitkään sen jälkeen, kun harjanteella tuuli oli yltynyt liiaksi ja rinne tyhjentynyt. Merelle oli ilmestynyt vaahtopäitä, jotka kertoivat tuulen jo yltyneen merellä sekä rintaman lähestyvän. Tuuli teki kuitenkin saman yllättävän reaktion, mikä tapahtui Agloussakin. Tuuli tyyntyi täysin, eikä maakäsittely juurikaan onnistunut. Pitkän odottelun jälkeen tuuli voimistui niin, että törmä mahdollisesti kantoi. Vesa lähti kokeilemaan ja teki pienen koelennon. Törmä näytti kantavan kohtalaisesti ja Tapio oli saanut itsensä ensimmäisenä starttikuntoon sekä valmistautui lähtöön. Tapion nostaessa siipeä tuuli oli jo yltynyt liian kovaksi, eikä ilmaan ollut enää asiaa. Tuuli oli kiihtynyt nollasta sataan ihan pienessä hetkessä.

Luomupiikkilankaa.

Turistit keskellä take offia.

Liekö kovat luulot voimistaan koppiksella?

Maakäsittelyä.

Parawaiting.

Japen tyyli paraveittauksesta.

Veskun testilento.

Turisteilua. Lähdimme kohti kotikylää, koska tuulen tyyntyminen oli odotettavissa vasta myöhään illalla. Matkalla bongasimme rannalla pari armeijan katotonta lava-lantikkaa sekä pienen telttakylän. Kurvasimme pelipaikoille pienen kalastajakylän porteille tutkailemaan reittiä, että mistä pääsisi lähemmäksi autoja. Pienen varastokyläkierroksen jälkeen lähdimme kävelemään pientä hiekkatietä pitkin kohti telttarykelmää. Telttoja lähestyessä nostimme tervehdykseksi kättä, kuin Costnerin Kevini konsanaan susien kanssa tassiessaan ja lähestyessään intiaanikyliä. Kohta teltoista kömpi muutama nuori mieshenkilö ja yksi uskaltautui jopa puhumaankin englantia. Kysyimme lupaa ottaa pari kuvaa katottomista lava-autoista, mutta lupaa ei tullut. Jutellessamme yhdestä teltasta kömpi uneliaan oloinen muita vanhempi mies. Tämä mies oli kuulemma heidän kokkinsa. Jutellessa selvisi, että näillä kaveruksilla ei ollut aseita mukana ja sormilla laskivat, että telttailevat vielä 18 päivää. Marokossa armeijaan mennään vapaaehtoisina ja palvelus kestää 20 vuotta. Armeijaan päästäkseen täytyy olla Marokon kansalainen, joten emme päässeet tekemään Törnejä, vaikka yksi meistä oli yliluutnantti, toinen kersantti ja kolmas oli ollut muukalaislegioonan laskuvarjojoukoissa useamman vuoden. Uskon kuitenkin, että ajatus Marokon armeijan varjoliitoyksiköstä jäi itämään jollain tasolla.

Jollakin ollu pyykkipäivä.

Paatti poikineen.

Kenties katiskoja.

Hyvä laittaa kivet renkaiden alle, josko käsijarru pettää.

Varusmiehiä.

Iltarutiinit. Matkalla kotikylään törmäsimme vielä valtavaan savuvanaan, joka nousi jostain rantakallioiden takaa. Päätimme käydä vielä kurkkaamassa tämänkin nähtävyyden ja savun lähde löytyikin ihan vaan savua seuraten. Rannalta kuului iloinen tulen ritinä, kun joku palmupuska roihusi itsekseen. Hetken siinä ympärille katseltuamme totesimme, että paikalla ei näy ketään, joten ehkä parasta poistua paikalta, ettei joku keksi syyttää meitä tuosta makkaravalkeasta. Pääsimme kotikylään ilman muita pysähdyksiä ja mietimme mitä tehdä iltaruokaa odotellessa. Lähdimme etsimään josko löytyisi paikallinen Arnoldsi siitä huolimatta, että mikään paikka ei pitäisi olla auki. Tämä aukipitokielto olikin kierretty siten, että kaupan eteen oli nostettu pöytä ja myynti suoritettiin siitä. Oven eteen oli laitettu vesipulloja, joten kauppa oli periaatteessa kiinni, vaikka tavarat haettiin sisältä ja maksettiin pihassa.

Savun päästä löytyy helposti tulta.

Ruokatori.

Hunajapitalätty.

Varjoliitoreissu Marokkoon, päivät 2 ja 3.

Shit happends. Aamun sarastaessa totesimme olevamme vieläkin hengissä, eikä Corona ollut sittenkään tappanut meitä. Pari ärsytävää livertäjää ja kukon olisi kyllä voinut tartuttaa edes nuhaan, etteivät metelöisi heti aamusta. Edellisenä päivinä iltapalalla oli muutama ranskalainen, joiden paluulennot olivat peruuntuneet, koska Marokon ja Ranskan väliset lennot oli keskeytetty. Myös Espanjaan ei pääse Marokosta, joten käytännössä nämä ranskalaiset jatkavat lomaansa täällä. Aamupalan jälkeen tulimme asunnollemme ja kävimme allasterassilla alkuun väistämissääntöjä läpi sekä niitä mitä lentopaikalla on hyvä tietää ennen starttia. Aamun valmistelut jatkuivat auton pakkauksilla ja käänsimme nokat kohti lentopaikkoja.

Kamat kantoon.

Viimehetken tuunaukset.

Paikallinen harmonia.

Aamupalaa.

Tapio treenaa hamstraamista.

Edessä ennen ja taustalla jälkeen.

Aamubriefing.

Up in the air. Matkalla Aglouhin poikkesimme harjanteen päällä tutustumassa siellä oleviin take offeihin ja keliin. Tuuli oli sivusta, mutta muutama varjoliitäjä starttasi ja tekivät töitä edes pitääkseen korkeutensa. Nostoalueet näyttivät olevan kapeita ja kohta saavutettu korkeus olikin sitten nollattu. Agloussa tilanne oli ihan eri. Alkuun maakäsittelyä ja sitten reunalta kohti ääretönsä sekä yli. Päivän pisin lento oli lähes kaksi tuntia, ja kaikki olivat tyytyväisiä päivän saavutuksiin, vaikka koveneva tuuli pakottikin lopulta laskuun. Heikki kävi vielä ottamassa harjanteelta kevyen iltalennon pienissä nosteissa.

Pössyttelyteltta muuttunut jumppahuoneeksi.

Äkkiä lentämään.

Keli toimii.

Ei liikaa ruuhkaa.

Lentopäivän päätteeksi teeskentelyhetki.

Minttuteetä.

Counting stars. Päivä oli antoisa lentämisen suhteen, mutta otti omat veronsa. Hiekkalaatikolla vietetyn päivän jälkeen suihku tuntui amerikalta, eikä iltaruoka taaskaan pettänyt odotuksia. Puhtaana ja ruokittuna oli hyvä selata lentokuvia ja videoita sekä käydä iltaspekulaatioita päivän lennoista. Kaikkihan reissussa on nauttimassa lentämisestä, mutta jotenkin se lipsahtaa siihen, että kuka sai eniten pisteitä Xcontestiin. Kukaanhan ei lentäessä yritä olla vähän muita pidempään ilmassa tai käydä vähän muita kauempana kääntymässä. Vaikka täällä tähtitaivas on kirkas, niin tähtien laskemisen sijaan lipsahtaakin Fai-pisteiden laskentaan.

Löytyiskö Pampers-tekstillä?

Alkukeitto.

Pääruoka.

Onnelliset kaverukset.

Panic at the room. Jo edellisenä iltana alkoi tulla Whatsappiin ryhmässä jos toisessakin Coronapelon täyteisiä viestejä, jotka jatkuivat vielä tänäkin päivänä. Täältä käsin, kun saa katsoa täkäläistä elämää ja on hieman etäisyyttä Euroopan tilanteeseen, huomaa kaksi täysin erilaista lähestymistapaa asiaan. Kaikki viestit Suomesta liittyen Coronaan ovat täynnä pelkoa ja paniikkia. Täällä elämä jatkuu ja Coronasta puhutaan, mutta ilman pelkoa. Kun kuulet sanan Corona ja yskäiset muutaman kerran, niin kaikkien reaktio on iloinen nauru. Ihmiset ovat oppineet elämään sillä mitä on, joskus se on hyvinkin vähäistä, mitä jollakin on ja harvalla on sitten vähän muita enemmän. Ihmiset arvostavat elämää ja tätä hetkeä. Corona on paljastanut lähinnä sen, että pelkäämme länsimaisessa kulttuurissamme menettävämme jotain, emmekä osaa pysähtyä nauttimaan siitä mitä meillä juuri sillä hetkellä on. Kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta se miten asiaa käsitellään mediassa sekä päättäjien keskuudessa ohjaa ihmisten suhtautumista kyseiseen asiaan. Täältä katsottuna Eurooppa näyttää olevan paniikissa ja yrittävän sulkea kaikkea pois, niin tautia kuin ihmisiäkin. Olemmeko unohtaneet turvan korkeimman kädessä, johon kristillinen yhteiskunta aikanaan esimerkiksi sodan keskellä on turvautunut?

Köyhien varjoliitäjien parkki?

Talonmieheltä jäänyt hiekkatyöt tekemättä.

Siinä ei tarvi paljoa rakennustarvikkeita ostella.

Rinnetontteja.

Huussin ovi kyykännyt.

Etsi kuvasta vessaa etsivä varjoliitäjä.

Windy afternoon. Aamupalan jälkeen suuntasimme jälleen Aglouhin, koska ennusteet povasivat puolille päivin tyyntä, jonka jälkeen olisi 1-2 tunnin keli-ikkuna lentämiseen. Pelipaikoille saavuttua tuuli ei riittänyt maakäsittelyyn, joten tutustuimme paikalliseen arkkitehtuuriin. Pikkuhiljaa tuuli alkoi heräämään ja aloittelimme maakäsittelyllä. Paikalla oli myös muita ja tuuli voimistui pikkuhiljaa. Ensimmäinen rohkea lähti kokeilemaan joko keli kantaa. Alkuun näytti, että rinne kantaa vain nippa nappa, mutta pian tuuli voimistui jälleen hieman. Tässä vaiheessa useampi pilotti ampaisi liikenteeseen ja suuntasivat kohti pohjoista. Pienen maakäsittelyn jälkeen meidänkin porukasta ampaisi ensimmäinen lentoon ja loput vuorollaan perään. Kello oli tässä vaiheessa jo lähellä yhtä ja arvioitu keli-ikkuna jatkuisi vielä reilun puoli tuntia. Päätin jäädä starttiin seuraamaan tuulen kehittymistä, että voin kehoittaa väkeä tulemaan laskuun ennen tuulen liian kovaksi kehittymistä. Agloussa tuuli voi kehittyä hyvinkin pian kelvollisesta lentokelvottomaksi ja ennusteet iltapäivälle oli reilusti yli 10 metrin puuskia. Tuuli voimistui kohta sellaiseksi, että osalla näytti olevan hieman ongelmia maakäsittelyn aikana. Joukosta erottui selvästi, että kenellä ei ollut kovinkaan paljoa kokemusta maakäsittelystä ja he alkoivat olemaan vaikeuksissa siipiensä kanssa puutteellisen maakäsittelytekniikan vuoksi. Tuuli alkoikin yllättäen laantua melkein heti sen jälkeen, kun oli ensin voimistunut pikkusiipiäkin hyvin kantavaksi. Tämä laantuminen pakotti väkeä laskuun, koska törmä ei enää kantanut. Tuota tyyntä kesti ehkä parisen kymmentä minuuttia, jonka jälkeen tuuli voimistui todella voimakkaaksi. Tuuli oli niin voimakasta, että edes pikkusiipi ei näyttänyt etenevän juuri ollenkaan.

Tavarata taivahalla.

Liekö joku yrittänyt perustaa perunapeltoa.

Vesku lentää tosi matalalla.

Pool not party. Todettuamme keli-ikkunan mentyä ohi, päätimme lähteä kohti kotikylää. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun olisi pitänyt lähteä liikkeelle, niin toisen auton avaimia ei löytynyt sieltä mistä piti. Alkoi ankara auton kiertäminen ja vartin etsintöjen jälkeen avaimet löytyivät tukivarsien päältä, jonne avaimet olivat tippuneet renkaan päältä. Koska lentopäivä oli loppunut aikaisin ja meillä oli hyvin aikaa, niin päätimme käydä katsomassa rantadyynipaikan. Paikalle päästyämme totesimme tuulen olevan liikaa sivusta, joten dyyni ei olisi toiminut koko leveydeltään. Jäimme kuitenkin dyyneille seuraamaan vielä ennen lähtöä, kun tuulen vähän käännyttyä pari ranskalaista varjoliitäjää kikkailivat dyynillä enemmän tai vähemmän ilmassa pysyen. Tuon dyynitutustumisen jälkeen suuntasimme kotikylään. Saavuttuamme majapaikkaan kuulimme, että klo 18 menee kaikki kaupat ja ruokapaikat kiinni joksikin aikaa. Asiaa kysyessämme ruokapaikastamme, saimme vastauksen, että tämä ei vaikuta meidän syömisiin siellä. Teimme pienen kyläkierroksen tämän jälkeen ja totesimme, että tällä uutisella ei ollut samanlaista paniikkivaikutusta, kun Suomessa oli ollut. Väki ei hamstrannut vessapeperia, eikä muitakaan tarvikkeita. Kyläkierroksen jälkeen testasimme huoneistollamme olevan uima-altaan ennen iltaruualle siirtymistä, joka ei edelleenkään tuottanut pettymystä. Sen verran tämä sulkemismääräys vaikutti, että siirryimme sisälle pääoven sijaan sivuovesta. Tämän maittavan aterian jälkeen olikin hyvä painua pehkuihin.

Sieltähän se avain löytyi.

Leijailua.

Huipulla tuulee.

kantaakko vai eikö kantaa?

Paikallista kierrättämistä.

Mikäli lentokoneet eivät kulje, plan B.

Montako aasia kuvassa?

Alkusalaatti.

Pääruoka.

Kaikkien kauppojen olisi pitänyt sulkeutua klo 18.