Varjoliitoreissu Tanskaan, päivä 5

Yön ritarit saapuvat. Vaihdoimme majapaikkaa itärannikolle ja löysimme itsemme jälleen pystyttämässä ritarileiriämme yön pimeydessä leirintäalueelle. Leirintäalueelle saavuttuamme lähdimme taskulamppujen valossa etsimään sopivaa luvatonta paikkaa teltallemme. Matkalla vastaan tuli hieman viihteellä ollut mies, jolta kysyimme missä olisi leirintäalueen telttaosasto? Mies kertoi olevansa itsekkin teltalla matkassa, mutta ei osannut juuri sillä hetkellä sanoa, että missä päin hänen telttansa on, vaikka pyörikin hetken paikallaan ympyrää. Kyseinen selkeästi telttailuelämän todellinen sankari totesi kohtauspaikkamme olevan hyvä paikka ja ehdotti, että laittaisimme siihen teltan pystyyn. Päätimme kuitenkin etsiä toisen paikan teltallemme.

Yön ritarit jälleen asialla.

Näköö ketkä pärjää. Aamun valjettua kömmimme tutkimaan ihan päivän valollakin, että minne sitä tuli yöllä päädyttyä. Leirintäalueella näytti olevan lähestulkoon vain asuntovaunuja ja ei tainnut olla ihan halvimmasta päästä. Etutelttaa oli moneen lähtöön, erkkereillä ja ilman. Olis moni opiskelija katsonut kateellisena sitä tilan määrää verrattuna omaan opiskelijayksiöönsä. Leirintäalueelta löytyi sauna ja ulkoallasosastokin. Päätimme kantaa oman kortemme kekoon asiakaskunnan tason laskemiseksi ja ostimme paikan kahdeksi yöksi, ennenkä ehtivät tajuta meidät vain persaukisiksi varjoliitäjiksi, jotka taitaa lähinnä vain olla häiriöksi oikeille ihmisille.

Henkilökunnan palkat vissiin kohdallaan?

Leirintäalue.

Leirikeittiö.

Leikkikenttää.

Saunaosastoa.

Slummia.

Leirialueen viinakauppa?

Rantaelämää. Otettuamme leirialueen haltuumme, päätimme lähteä ennusteiden valossa aamupalaa sekä itätuulen lentopaikkoja kohti. Päädyimme hevoshakaan, jossa oli pari siipeä ylhäällä ja jahkailemassa starttaamista. Saksalaiset näyttivät olleen yötä kyseisessä paikassa ja nyt kyttäilivät myös tuulen voimistumista. Tuuli oli myös hieman sivusta, mutta ei liikaa. Seurasimme saksalaisten edesottamuksia siinä auringon paisteessa köllötellessä. Saksalaiset olivat ilmeisesti lentäneet ennenkin, kun toinen heistä uskalsi rinteen täydeltä olevat ruusupuskat persettä hipoen tehdä pieniä lentopyrähdyksiä. Tosin voihan se olla autuaan tietämätönkin siitä, että jos sinne ruusupuskien sekaan tömähtää, niin se on päivän mittainen operaatio päästä sieltä pois vehkeineen. Joku paikallinen oli joskus niihin puskiin humahtanut, niin oli itse pois päästyään tullut seuraavana päivänä hakemaan varusteitaan alumiinitikkaat mukana. Oli laittanut tikkaat puskien päälle jakamaan painoa ja konttinut tikkaita pitkin keräilemään tavaroitaan pois puskista. Aikamme seurattua huomasimme toisaalla kaksi ilmassa olevaa siipeä ja siirryimme katsomaan, josko lentäminen onnistuisi tuolla viereisellä törmällä. Törmä teki mutkan ja starttipaikan kohdalla tuuli osui rannan suuntaisesti, josta täytyi kääntää myötätuuleen. Aki päätti startata rohkeasti liikenteeseen, mutta huomasi pian viettävänsä rantaelämää muutaman sadan metrin päässä startista. Kohta starttiin laskeutui toinen niistä kahdesta paikallisesta pilotista, joilta lentäminen näytti sujuvan. Kyseisellä tuulella täytyi startin jälkeen uskaltaa lentää alku myötätuulessa ihan rinteessä kiinni ja siten päästä rinteen kantavalle alueelle, joten Aki oli ollut liian kaukana rinteestä, eikä ollut päässyt rinteen kantoalueelle. Tovin jutustelun jälkeen tuo paikallinen pilotti starttasi ja onnistunutta starttia seurattua täytyi todeta, että tänään ei olisi ehkä paras keli kokeilla tuota uutta lentopaikkaa ensimmäistä kertaa.

Optimistit.

Tanskassa on 50 000 muutakin hyljettä, joista on myös riesaa paikallisille.

Mutkan taakse pitäis uskaltaa sukeltaa.

Tämä maisemaa ihan huutaa jotain turhanpäiväistä elämänohjetta.

Ritariateria ilman lelua.

Lajivaihdos.

Varjoliitoreissu Tanskaan, päivä 4

Aamuvirkut. Edellisiltana tutkittiin säätietoja ja aikainen aamu näytti olevan lennettävää ennen tuulen kiihtymistä liiaksi. Päätimme herätä kukonlaulun aikaan, paitsi että kukko taisi olla rikki, kun ei kuulunut kiekumista koko yönä eikä vielä aamullakaan. Kauaa emme kuitenkaan ihmetelleet kukon laulamattomuutta, sillä ajatuksena oli olla kuudelta Bovbjergillä valmiina starttaamassa. Aamun aikataulut pitivät ja kelikin näytti soveltuvan lentämiseen. Aki oli ensimmäisenä valmiina ja starttasi rantatörmältä liikenteeseen. Lähdin Akin jälkeen ja kohta keräilinkin siipeä ruusulle ollen valmiina vaihtamaan harrastusta johonkin aivan muuhun lajiin. Ei auttanut kuin kavuta hiki päässä törmästä ylös ja levitellä varusteita uutta starttia varten. Päästyäni ylös oli Tapio tekemässä viimeisiä valmisteluja, jonka jälkeen Tapio jo kohta liihotti ylitseni Akin suuntaan. Aikani puuskutettua ja voimia kerättyä starttasin uudelleen. Tällä kertaa pysyttelin ihan rinteen tuntumassa ja kohta jo olinkin törmän reunaa korkeammalla suhaamassa törmää edestakaisin. Aamulla lähdimme sen verta tiukalla aikataululla, että aamupalaa ei syöty ennen lentämistä. Keli alkoi pikkuhiljaa voimistua ja vaikka oli vielä lennettävää voimistuvasta tuulesta huolimatta, niin nälkä ajoi laskuun. Reissun ensimmäiset kunnon lennot saatu plakkariin, joten aamupalalle sai mennä hyvillä mielin.

Tapiolla ei ollu näköjään vielä nälkä.

Sateentekijä. Aamupalan jälkeen tutkailimme ennusteita ja illaksi näytti pieniä toivon rippeitä Odbyyn, missä Aki oli ottanut lyhyen lennon jo aiemmin tällä reissulla. Koska keli oli mahdollisesti vasta illalla ja edellisen yön unet olivat jääneet vain muutamaan tuntiin, niin päätimme käydä etsimässä Odbyn starttiin paremman reitin ja ottamaan kotileirissä reippaat päiväunet. Löysimme tien lähemmäksi take offia ja jäimme tarkkailemasn toviksi kelin etenemistä, josko sittenkin olisi ollut edes vähän lennettävää päivällä. Taivaalta räpösteli vähiikseen vettä, eikä sille näyttänyt tulevan hetkeen loppua, kun katseli edempänä olevia pilviä. Kurvasimme ottamaan päiväunet ja purkamaan leiriämme toiselle puolen Tanskaa siirtymistä varten.

Viikinkikaasua.

Poikettiin Pariisissa.

Jostain syystä puut ja pensaat kasvaa täällä vinoon.

Onko huomenna pouta?

Hei me lennetään. Päiväunien jälkeen aloimme siirtämään puutarhaleiriämme autoon, joka aiheutti pientä pähkäilyä, että miten kaikki tavarat saadaan mahtumaan autoon. Tapio oli todennut mukaan ottamansa ilmapatjan vähemmän mieluisaksi ratkaisuksi, joten paikallisesta lidukasta oli Tapion mukaan tarttunut batmankuosilla varustettu taitettava vaahtomuovipatja. Saimme yrityksen ja erehdyksen kautta jopa Tapion patjan mahtumaan autoon, joten suuntasimme takaisin Odbyyn kyttäämään keliä. Saavuttuamme perille, oli tuuli vielä reipasta ja odottelimme tuulen laantumista sopivammaksi. Tapio kyllästyi ensimmäisenä odottamaan ja ponkaisi rinteestä lentoon, jonka jälkeen Akikin lähti liikkeelle. Hetken seurattua Akin ja Tapion lentoa, totesin että vielä ei ole kiire ilmaan, sillä Tapio näytti polkevan speediä päästäkseen törmän yläpuolella eteenpäin. Aloin pikkuhiljaa levittelemään vehkeitä esiin, jotta tuulen vähän vielä laannuttua olisin valmiina starttaamaan. Tuuli näytti laantuneen ja starttasin suhaamaan törmää Akin ja Tapion kanssa. Lentäessä mietiin, että olis hienoa lentää auringonlaskussa, mutta aikainen herätys sekä monen yön vähät unet yhdistettynä epämääräiseen syömiseen alkoi tehdä tehtävänsä. Ei vaan jaksanut enää keskittyä lentämiseen ja sitä oli helppo tehdä päätös laskeutumisesta rannalle. Laskun jälkeen kamat kasaan ja pieni virkistävä pulahdus meressä. Päivästä jäi kaikin puolin hyvä mieli.

Kanoilla vissiin jotain hukassa, kun kerta kovasti katteloovat maata.

Palikkatesti.

Aki ja Tapio jo liikenteessä.

Varjoliitoreissu Tanskaan, päivä 3

Puistoblues. Tälle päivälle ei ollut luvassa lentokeliä kovan tuulen vuoksi, joten päätimme lähteä tutustumaan eri starttipaikkoihin. Suuntasimme kohti Lemvigin keskustaa ja nautiskelimme puistoaamupalan pienen lammen rannalla. Varjoliitoromantiikkaa parhaimmillaan, kolme pöllähtäneen näköistä miestä tekee aamupalaa puistopöydän ääressä, kuin puolalainen rekkakuski Shellin rekkaparkissa konsanaan.

Aamupalamaisemaa.

Starttipaikkaturismia. Aamupalan jälkeen lähdimme kiertämään eri starttipaikkoja pohjoisemmasta. Matkan varrella kävimme ensin tarkistamassa Venøn lossiaikataulut, koska oli ohuen ohut mahdollisuus päästä siellä lentämään illasta. Lossimatka on Tanskan lyhimpiä, vain 200-300 metriä ja kestää pari minuuttia. Jostain syystä siihen ei rakenneta siltaa, vaikka matka on noinkin lyhyt. Kiertelimme muutamassa starttipaikassa ja palasimme tuolle saarelle kyttäämään keliä päivän päätteeksi. Tuuli ei kuitenkaan tyyntynyt tarpeeksi ja palasimme omenapuiden alle omaan ritarileiriimme.

Tuosta laivasta ei löytyny tax freeta.

Aalto jos toinenkin.

Joku kylä.

Vene poikineen.

Yön ritarit päivänvalossa.

Tuulimittarimies.

Varjoliitoreissu Tanskaan, päivä 2

Hyvin pyyhkii. Ensimmäinen yö farmilla sujui vähän paremmin kuin leirintäalueella, patjan alla ei ollut ylimääräisiä muhkuroita ja maa oli tasaista. Telttaa pystyttäessä tarkistettiin kyllä se, ettei ole ylimääräisiä muhkuroita, mutta ei huomattu maan viettävän hieman ja tämän seurauksena yöllä huomaa liukuneensa hieman ja herää korjaamaan asentoaan. Ylimääräisen heräämisen aiheutti luisumisten lisäksi farmin kukko, joka päätti neljän jälkeen avata ääntään. Siinä sitten kukon kiekuessa oli hyvä miettiä, että miltähän kukko maistuisi punaviinikastikkeessa? Lopultakin aamun koitettua, aloimme valmistelemaan lähtöä kelin kyttäämiseen. Siinä tavaroita pakatessa löytyi edellisiltana hukassa ollut pyyhe, jota olin pariinkin kertaan penkonut juuri sieltä missä se olikin. Tämä pyyhkeen löytymättömyys tietysti aiheutti sellaisen ratkaisun, että kyllä hätä aina keinot keksii ja kuivasin pariin seinällä roikkuvaan käsipyyhkeeseen ja varoitin Tapiota sekä Akia, että kumpaan pyyhkeeseen ei ainakaan ehkä kannata naamaansa pyyhkiä.

Leirintäalueen startti.

Kelin kyttäämistä. Saavuttuamme Toftumin leirintäalueelle aloitimme päivän aamupalalla ja odottelimme tuulen kääntymistä. Aikamme odotettua totesimme, että tuuli ei käänny riittävästi ja tuuli on turhan kovaa. Kyseisen harjanteen toinen pää oli kuitenkin reilusti matalampi ja päätimme kokeilla onneamme siellä. Tuuli oli edelleen reipasta, mutta Aki päätti kuitenkin kokeilla ja otti varusteet esiin. Vaikka tuulikin navakkaa, niin Akin siipi eteni juuri ja juuri. Matalassa päässä oli jonkun asunto, jonka vuoksi siipi ylhäällä ei voinut edetä korkeammalle osaa rinnettä, josta startti olisi voinut onnistua. Siinä Akin kikkaillessa siipensä kanssa, ilmestyi talon ikkunoille asukkaat seuraamaan menoamme. Liekö olleet valmiina huutamaan meille tai soittamaan ambulanssin. Koska lentäminen ei onnistunut, niin päräytettiin leijat ilmaan. Hauskaa oli siihen saakka, kunnes Akin leijasta katkesi narut ja leija päätyi tuulen mukana järvikortteen sekaan. Viimekerralla Tanskassa ollessamme  ostettiin Tapion kanssa leijat.  Peruslennätys meni alkuun, mutta melko pian siitä tuli kuitenkin tylsää, joten päätimme aloittaa laijataistelun. Aikamme hyökittyä omalla leijalla toisen leijaa päin, yrittäen pakottaa tämä toisen leija maahan, niin kovassa puuskassa katkesi molemmista leijoista toinen naru ja lennätys päättyi siihen. Nyt kävi vähän samoin, kun Tapio kikkaili omalla leijallaan Akin leijan lähellä ja nasautti Akin leijasta narut poikki.

Master chef Saikkonen.

Ei siitä vissiin tuu enää ehjää.

Leijakeli.

Lopussa kiitos seisoo. Koska tuuli oli kovaa ja leijaleikitkin meni perseelleen, niin päätimme lähteä kiertelemään eri starttipaikkoja. Matkalla bongattiin paragliding mappiin merkkaamaton paikka ja päätimme kurvata rannalle ja tutkimaan törmää paremmin. Rinteen profiili näytti hyvältä ja reippaasta tuulesta hulimatta Aki nosti lentokamppeensa autosta toiveikkaana lentämisen suhteen. Kipusimme harjanteen päälle loivasta päästä ja Aki kokeili nostaa siiven ylös, useampaankin kertaan, mutta tuuli pyöri liikaa harjanteen päällä. Kauempana näytti olivan myös lupaavan näköisiä starttipaikkoja, joten päätimme käydä vilkaisemassa myös niitäkin. Saavuimme rantaa pitkin sellaiseen kohtaan, jossa oli vihreä loivempi rinne ja Aki päätti kokeilla yllytettynä vielä kerran starttia alhaalta. Siipi nousi nätisti ylös ja pysyi hallussa. Aki jolkotteli rinnettä ylös lailla vuorikauriin ja sopivan hetken tullen räpäytti itsensä lentoon, kuin sorsa itsensä kaislikosta elokuun 20. päivä ennen haulikon laukaisua. Aki sai kuin saikin itselleen lentopäivän ja vaatimattomuuttaan yritti minua ja Tapiota lohduttaa, että oli muka kauhian jännä keli, ettei voinu edes nauttia lennosta.

Varjoliitoreissu Tanskaan, päivä 1

Käry kävi. Yö meni muutaman tunnin unilla ja useaan kertaan heräten. Jossain vaiheessa sitä alkoi jo toivomaan, että olis jo aamu, niin sais herätä oikeasti. Aamu kuitenkin tuli aikanaan ties monennellako heräämisellä ja aloitimme livattoman leirimme purun pikapikaa. Vessa ja suihkutiloihin pääsi vain maksaneet asiakkaat kulkukorttia höyläämällä. Liikkeellä alkoi olla jo muitakin, vähemmän luvattomia leiriytyjiä, joten hetken odottelun jälkeen pääsi luikahtamaan suihku ja vessatiloihin. Suunnitelmana oli päästä liikenteeseen ennen leirintäalueen aukeamista, mutta meidät oli jo bongattu ennen aukeamista ja meiltä oltiin vailla leirintämaksua. 

Yön ritarit kuutamolla. Suuntasimme leirintäalueelta Rik Vigiin. Kulkulupakortin säilytimme itsellämme, ihan vaan kostoksi, kun kehtasivat periä meiltä aiheellisen leirintämaksun. Päästyämme lentopaikalle, niin vastassa oli tien yli vedetty naru, joka periaatteessa esti kulun eteenpäin. Koska ketään ei näkynyt koko pihapiirissä, että olisimme voineet selvitellä syytä narulle, niin päätimme jalkautua ja käydä tutkailemassa tilannetta take offilla. Tuuli oli täydellinen lentämiseen, joten lähdimme hakemaan kamoja autolta. Autolle kävellessämme kurvasi pihaan joku ehkäfarmari ajettavalla ruohonleikkurilla. Kohtapa meille selvisi narunkin syy. Maajussilla oli ilmeisesti palanut käpy joko lentäjiin tai siihen, että maajussille ei ollut löytynyt morsianta. Ihan täyttä varmuutta syystä ei saatu selville, kun yhteinen kieli oli lähinnä yksittäisten sanojen sekä tukiviittomien varassa. Koska reissu oli saanut näinkin hienon alun, niin ratsastimme paremman tulevaisuuden toivossa vuokraskodalla kohti Lemvigiä, josta meille oli luvattu telttapaikka sekä saniteettitilojen käyttöoikeus. Ystävällinen farmariperhe toivotti meidät tervetulleiksi ja pystyttelimme pakolaisleirimme omenapuiden alle.

Tämän leirin pystytys kestää päivänvalonkin.

Lentäjäkolleega.

Yrittääköhän tuo syödä meidät yöllä?

Röh röh. Lähtiessä saimme avaimen mukaan siltä varalta, että paluumme olisi niin myöhään, jotta isäntäväki olisi jo nukkumassa. En tiedä kuinka moni uskaltaisi antaa kotinsa avaimet tällaiselle porukalle. Suuntasimme läheiselle rannikolla olevalle lentopaikalle, jossa näkyi kaksi siipeä kikkailemassa ja ripakopallinen arpomassa lähtöä, sillä tuulen suunta oli ehkä hieman liikaa pielessä kantaakseen rinteessä. Paikalla porukkaa Sveitsistä ja suomalainen pariskuntakin. Tuulen oli ennustettu kääntyväksi iltaa kohden ja tulikin hetki jolloin tuuli näytti hyvältä. Tuossa hetkessä rinteeseen starttasi useampi pilotti, mutta ilo oli melko lyhytaikaista. Tuuli oli vielä pielessä ja rinteessä oli vain pieniä nostoalueita, joista pullahti heti pois toista lentäjää väistäessä. Aki päätti myös kokeilla kelin toimivuutta, kun ilmassa näkyi jälleen vain pari siipeä ja tuloksena oli lentopäivä possuliu'ulla. Tuulen kääntymistä odotellessa meille selvisi, että aamuisella lentopaikalla saisi sittenkin lentää, mikäli starttaa eteläpäädystä, tiilitehtaan vierestä. Päädyimme lähtemään tiilitehtaalle, sillä keli oli siellä ollut aamusta hyvä.

Bovbjerg.

Aki ulkoiluttaa siipeään.

Pysyäkkö vai eikö pysyä. Tiilitehtaalle saavuttuamme löysimme helposti starttipaikan. Rinteen päältä ei voinut lähteä lentoon sähköaidan vuoksi, eikä sinne voinut samasta syystä myöskään laskeutua. Liitimet nostettiin alhaalla lentotilaan ja noustiin rinnettä ylöspäin, josta startattiin. Aki ja Tapio tarttuivat heti nostoon ja kurvailivat rinnettä edestakaisin. Itsellä epäonnistui ensimmäinen startti ja siipikään ei jäänyt kauaksi sähköpaimenlangasta. Jostain syystä en saanut pysyttyä nostoalueella paria minuuttia pidempään, kun aina pullahdin pois nosteesta ja tulin laskuun. Parhaimmillani lento kesti reilun pari minuuttia. Startti toisensa perään vei hapoille ja viidennen startin jälkeen oli paukut aivan loppu, eikä vaan jaksanut enää ottaa yhtään starttia. Päivän saldona oli Tapiolle viitisenkymmentä minuuttia ja Akille reipas tunti lentotiimaa. 

Aki kumartaa rinteelle.

Tiilitehdas

Starttipaikka

Melko varmasti uskallan väittää, että tuo ei ole juna.

Tuo taitaa olla laiva.

Hobittiauto.

Varjoliitoreissu Tanskaan, saapuminen

Vaihtamalla tuskin paranee. Aki oli lähtenyt Tanskaan perheensä kanssa ja tästä kehkeytyi pikkuhiljaa suunnitelma, jonka seurauksena Aki vaihtoi Köpiksen kentällä vaimon ja tenavan Tapioon ja minuun. Vaihto ei onneksi ole pysyvä, sillä olen melko varma, että tässä vaihtokaupassa Aki kyllä jäi häviön puolelle. Aki lähti kurvailemaan Tapion autolla Tanskaa kohti, mutta auto teki tenän satamassa juuri, kun olisi pitänyt siirtyä laivaan. Aki jatkoi perheensä kanssa vuokra-autolla, mutta vasta seuraavalla laivalla. Minä ja Tapio saavuimme omilla lennoillamme Köpikseen 2.8.

Minkähän sitä valittis?

On sitten pikkasen pölyhuiskuteltavaa yhdelle ihmiselle.

Yksin ei saa olla tääläkään.

Miettiiköhän ne talvirenkaiden vaihtoa?

Pitäisköhän jo huolestua?

Kassit näytillä. Lento sujui hyvin ja laskeutuminenkin onnistui siitä huolimatta, että laskutelineitä pällisteltiin  jostain syystä pitkään ennen lähtöä. Köpiksen kenttä on melko iso ja taitaapa olla yksi vilkkaimmistakin kentistä, ainakin pohjoismaissa. Terminaalin läpi siirryttäessä kohti ruumalaukkujen noutoa soitti Aki, että Tapion laukku oli jäänyt Helsinkiin ja lupasin katsella josko olisi ollut samassa koneessa, millä tulin. Laukkujen noutoon päästyä näky ei kyllä yhtään herättänyt luottamusta, sillä joka puolella näkyi niitä possujunakärryjä (joilla laukut kuskataan koneeseen) täynnä laukkuja. Oman laukun saatuani, aloin etsiskelemään Tapion sinistä urheilukassia. Saamani kuvaus oli vähän suurpiirteinen, joten siinä sitten syynäsin kaikkia sinisiä  ei-kovakantisia laukkuja. Jossain vaiheessa jo mietin, että alanko herättämään epäilyä kenttävirkailijoiden mielestä, kun pengon laukkukärryjä. Aikani laukkukärryjä pengottuani Aki soittaa kertoen Helsingistä tulevan Finnairin koneen olevan kohta kentällä ja Tapio kertoi lisätuntomerkkejä laukustaan, eli siinä on kahta sinistä sävyä. Nyt ei voi laukusta kyllä erehtyä, kun on näinkin tarkat detaljit. Odottelin koneen laukkujen purkua ja sieltähän putkahti laukku, jonka oli pakko olla Tapion kassi. Siinä laukussa oli useampaa sinistä sävyä, kuin kahta. Nappasin laukun mukaan ja siinä poistuessani mietin, että on mahdollista, että nyt kyllä tuli rikottua jotain lentokenttämääräystä ja laukku taitaa vielä jäädä periaatteessa kadonneeksi. Porttien toisella puolen olikin Tapion ja laukun herkkä hetki pitkän eron ja menettämisen pelon vuoksi.

Ketä lie odottelevat, kun useampi auto rivissä?

Oota mä tarkistan pari laukkua.

Sieltähän se kadonnut lammas tulla jolkottaa.

Kahta sinistä väriä.

Yön ritarit. Nyt kun kaikki oli onnellisesti päässeet tavaroineen perille, niin suuntasimme yön selkään kohti Tanskan länsirantaa. Aikomuksena oli lentää aamusta Krig Vigissä ja mietimme, että pystytämme teltan yön pimeydessä take offin läheisyyteen. Päädyimme kuitenkin ratkaisuun majoittua leirintäalueelle, josta on lyhyt matka starttiin. Hipsimme leirintäalueella puhelimen valossa ja pistimme teltan pystyyn yrittäen olla aiheuttamatta häiriötä, ei ehkä muiden paikalla majoittuvien vuoksi, vaan välttääksemme leirintämaksun. Kello oli jo vierähtänyt reilusti yli kahden ennen nukkumaan pääsyä. Telttaa pystyttäessä emme juurikaan kiinnittäneet huomiota maaston pikkuseikkoihin ja kohdallani olikin jokin ihma patti, jonka vuoksi nukkuminen onnistui mutkalla ollessa kiertäen tuon patin.

Yön ritarit pystyttämässä telttaa.