Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 10.

Vähiin käy. Aamun ensimmäisiä ajatuksia oli, että huomenna on edessä paluu Suomeen ja lämpötilan pudotus. Täällä on lämpötilat seilanneet 20 ja 30 asteen välillä, mutta yöt ovat tuntuneet välillä vilpoisilta. Aamuisin on saanut niistellä, mutta eipä se nuhaksi asti ole muuttunut kuitenkaan. Paikalliseen talouspaperiin kun niisti ensimmäisen kerran, niin ihmettelin, jotta ompa sitruunan hajuista räkää ja samalla tajusin paperissa itsessään olevan jotain hajustetta. Aamuisin on huomannut lihaskivuista, että vaikkahan lentäessä "vaan" istutaan valjaissa, niin kyllä tuo lentäminen käy urheilusta. Vasemman jalan nilkka varsinkin on oirinut, kun lenkkareilla kävellessä vihloo välillä viiltävästikkin, ettei koko painolla pysty varaamaan astuessa. Lentokengät jalassa ei  kuitenkaan ole mitään ongelmaa nilkan kanssa, kun ne saa kiristettyä hyvin tukemaan nilkkaa. Varjoliidossa kannattaakin panostaa myös oikeanlaiseen vaatetukseen, sillä esimerkiksi hyvät kengät suojaavat vähän kovemmassakin laskussa  vakavimmilta vammoilta ja laskuun tuleminen kylmän takia kesken kelipäivän harmittaa varmasti.

Virtaa vielä viimeiseen päivään.

Rantakeliä. Aamurutiinien jälkeen kävimme pyörähtämässä kotinyppylällä ja totesimme panostavamme pohjoisempaan rantapaikkaan. Illaksi oli luvassa sadetta ja arvelimme saderintaman edellä tuulen voimistuvan joksikin aikaa. Rannalle alkoi pikkuhiljaa valumaan muutakin porukkaa, jotka alkoivat maakäsittelemään liitimillään heikossa tuulessa. Eräs puolalainen oli juuri saanut kelpparin ja hän oli ensimmäistä kertaa lentoreissulla. Rististartti oli selkeästi hänelle uusi juttu, jota hän yritti ottaa haltuun opettajan johdolla. Rantatörmällä oli täydellinen kohta alkeiden opetteluun ja kyseistä paikkaa käyttää monet varjoliitokoulut omilla kursseillaan. Englannissa kelpparikoulutukseen menee kaksi vuotta, mutta täällä tuo kahden vuoden työ tehdään reilussa viikossa.

Liskojen öitä ei onneksi ole tarvinnut viettää.

Keli-ikkuna. Tuuli alkoi pikkuhiljaa kehittyä voimakkaammaksi ja ensimmäinen liidin  killutteli kaistaletta pitkin juuri ja juuri menettämättä korkeutta. Kohta samainen kukkakeppi tuli vähän isomman koon liitimellä ja korkeuttakin näytti tulevan vähän paremmin, kuin ensimmäisellä yrityksellä. Tästä rohkaistuneina aloitimme omat kin valmistelumme ja kohta kokeilinkin jo startata liitimellä ilmaan. Noste oli vielä heikkoa ja ajoinkin nosteesta helposti ulos laskeutuen rannalle, josta päätin peruutella takaisin ylös pitäen liidintä jatkuvasti lentotilassa. Siinä sitten peruutellessani totesin, että tarttis varmaan tehdä jotain kunnolle, kun välillä piti pysähtyä tasaamaan hengitystä. Ylös päästyäni oli Vesa jo ehtinyt lähteä ilmaan, niin päätin startata välittömästi uudelleen ja nyt oli tuuli jo voimistunut sen verran, että rinne kantoi paremmin. Aikani killuteltua tein pari laskua ylös harjanteelle, sillä paikka soveltui hyvin myös topparien harjoitteluun. Tuuli oli voimistunut sen verran, että päätin laittaa tältä reissulta lentopillit pussiin. Vesa kuitenkin jatkoi vielä kruisailua ilmassa ja lopuksi ilmassa oli enää Vesan lisäksi vain pikkusiipiä. Keli oli reilun tunnin lentämiseen sopivaa ennen tuulen tyyntymistä ja sadetta.

Tuulta vaille valmis lentopaikka.

Viimeistä viedään. Ehdimme tyhjätä liitimet moskasta ja hiekasta ennen sadetta, jotta ruumaan menevässä laukussa ei veisi painoa Marokon maaperä. Reissun haastavin osuus oli jälleen kilojen kanssa kipuilu ja taktikointi, että mitä pakataan ruumaan/matkustamoon. Jotenkin samat tavarat painavat enemmän nyt kuin tänne tullessa, johtuisikohan jotenkin ilmastosta? Viimeistä iltaa viettäessämme ja iltapalaa nauttiessamme tuli oikein porvariolo, kun iltapalaksi söimme merirapuja ja samalla eräs hotellivieraista soitti livemusiikkia viulullaan. Ei varmaankaan Suomessa ole meikäläisellä varaa mennä ravintolaan syömään rapuja, joten seuraavaa reissua tänne odotellessa. Vaikka mukava onkin palata Suomeen, niin silti tännekkin voisi jäädä vielä joksikin aikaa. Nyt kuitenkin on lähdön hetki edessä ja katsotaan mitä huomenna Norwegianilla keksivät taas persaukisen varjoliitäjän pään menoksi.

Ollaankohan tehty koko ajan väärin, kun naapurissa on jätetty kengät käytävään?

Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 9.

Kohti tuntematonta. Tälle päivälle ennusteet eivät luvanneet lennettävää, sillä tuuli näytti tulevan etelästä. Vesa ja Tapio olivat tutkailleet jo edellisenä iltana googlemapsia ja maastot näyttivät mapsissa suotuisilta etelätuulelle, mutta Damienin mukaan ei lentäminen siellä olisi mahdollista. Nyt aamulla Vesan ja Tapion usko oli kovaa lentomahdollisuuteen ja suuntasimme Dacian keulan kohti etelää. Ajoimme aikamme rantatietä ja sukelsimme nyppyläharjanteiden sekaan. Päästyämme eteläharjanteiden puolelle, rupesimme katselemaan, että mistähän menisi tie harjanteiden laelle. Kokeilimme kaikenlaisia pikkuteitäkin, niitäkin mitä ei googlemapsin mukaan edes ollutkaan olemassa, mutta harjanteille emme päässeet teitä pitkin. Toisena havaintona oli, että rinteet olivat usein täynnä kaktuksia, joten räpsy väärässä paikassa voisi olla karvaan pisteliäs kokemus. Tämänpäiväisen kokemuksen myötä olen taipuvainen uskomaan, että jos paikallinen kertoo, ettei jossain voi lentää, niin siellä ei voi lentää, vaikka olisi uskoa siirtää vuoria.

Peili voi vähän roikkuakkin, kunhan ei ole vinkkarit rutus.

Mitä sitä vanhaa korjaamaan, kun voi tehdä viereen uuden.

Isoveli valvoo. Täällä on jännä tapa, että isompaan kaupunkiin tullessa, on  melko usein kaupungin "porteilla" poliisi odottelemassa piikkimattoineen ja esittää muutaman kysymyksen ennen eteenpäin päästämistä. Muutoin poliiseja ei oikein näykkään katukuvassa, mutta muutaman tutkaratsian olemme nähneet ajellessamme. Toivottavasti meille jää täkäläinen sakotuskäytäntö epäselväksi. Tänään päädyimme "vuoristoteiltä" meren rannalle paikkaan, joka kuullosti  sanottuna plaans plaansilta tai last pants. Saavuimme parkkipaikalle, jonka viereisen rakennuksen muurissa luki Royal Marine ja pihamaalla oli kovasti haukkumisesta tykkäävä koira. Olisiko ollut jokin paikallinen Rotaryklubi?  Kovasti taisivat olla sisäänpäin lämpeävää väkeä, kun eivät vilkuttaneet takaisin, vaikka kahden miehen voimin seurasivat meidän tekemisiä. Nyppylöiden keskellä tosin oli paljon ystävällisempää väkeä. Eräskin olisi kutsunut meidät syömään, juomaan teetä ja viettämään iltaa, mutta ei ihan näin tienvarsitutustumisella vielä lähdetty tuonne bestisosaston puolelle, lupailimme palailla asiaan myöhemmin.

Jokiuomien varrelta löytyy edellytyksiä viljellä maata.

Aasien avulla kyntämässä.

Paikallinen Westendi? Lähdimme jatkamaan matkaa eteenpäin aikomuksena kartoittaa lentomahdollisuutta edempää rannikolta. Päädyimme ehkätietä valtavan aidatun alueen luokse, jonne oli sisäänkäyntien luokse rakennettu valtavat portit. Muurin toisella puolella näytti olevan isoja halleja korkeine liukuovineen, joten ajattelimme omistajan olevan jonkin sortin lentokone/ilmailumies. Mietimme jo tovin, että olisimme käyneet koputtelemassa porteilla, että olisiko omistaja kiinnostunut varjoliitämisestä, kun lähtisi hyvä rinne ihan muurin edestä, mutta näytti niin hiljaiselta tontilla, jotta jäi tekemättä. Illalla Damien kertoi, että olisi kuulemma ollut merivoimien sotilastukikohta, joten ehkä parempi jotta ei koluuteltu portteja. Päädyimme kuitenkin lopulta rannalle mittaamaan tuulta, joka ei ollut kuitenkaan lentämiseen riittävän voimakasta. Auringon alettua laskemaan lähdimmekin takaisin kotikylään. Ihan hauska päivä, vaikka ei päästykään lentämään.

Varjoliitäjämalli asuntoautosta.

Pääsee sen joen yli ilman siltaakin.

Tuohon varuskuntaan voisi perustaa varjoliitojoukkojen yksikön.

Rannalle ajautuneesta rojusta rakennettu asunto.

Hökkelikylä meren rantakaistaleella.

Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 8.

Viikko täynnä. Nyt on takana viikko saapumisesta ja lentopäiviä on takana viisi päivää seitsemästä. Yllättävän rankaksi tuo lentäminen käy, kun sitä tekee useamman päivän peräkkäin. Tänään oli melko nuutunut olo jo aamusta, niin tein päätöksen toimia vain kuskina, kun kunnon pilviäkään ei näyttänyt taivaalle muodostuvan. Muutenkin ilmassa näytti olevan mereltä tullutta kosteutta, kun koko ilman näytti täyttävän kevyt utu. Lähestyessämme kotirinnettä näytti ilmassa olevan yksi liidin, sekin huonolla menestyksellä. Kävimme pohjoisempana tutustumassa uuteen takeoffiin, mutta emme jääneet sinne, vaan suuntasimme takaisin kohti kotinyppyläämme. Päästyämme perille, näimme taivaalla olevien liitimien pysyvän ilmassa vaihtelevalla menestyksellä, olisiko johtunut ilmassa olevasta kosteudesta, mutta kunnon nosteita ei näyttänyt muodostuvan, tai ainakaan löytyvän. Takeoffilla huomasi, että termiikkien aiheuttamat puuskat harvenivat ja ilma tyyntyi täysin taivaalle muodostuneen pilvikaton johdosta.

Kilppari oli eksyny 300 metriä korkean nyppylän laelle.

Varjoliito, connecting people. Odottelimme takeoffilla kaikessa rauhassa muiden varjoliitäjien kanssa. Varjoliito on jo itsessään hieno laji, mutta se vie lajin vielä seuraavalle tasolle, että ainakin oman kokemukseni mukaan kaikki maailmalla tapaamani pilotit ovat sosiaalisia ja todella ystävällisiä. Kaikkien kanssa on ollut helppoa keskustella ja lentopaikat paremmin tuntevat ovat kertoneet hyviä vinkkejä juuri kyseiseltä lentopaikalta, eikä kukaan ole pantannut omaa tietotaitoaan itsellään. Yhteisöllisyys on ainakin maailmalla pilottien keskuudessa isoa. Esimerkiksi toissailtana, kun oli norjalaisten viimeinen ilta, kuten ehkä muistatte, niin tapasimme heidät vielä illalla. Vaikka emme montaa hetkeä olleetkaan viettäneet aikaa yhdessä, niin he ottivat meidät mukaan illanviettoon, kuin olisimme olleet samalla reissulla heidän kanssaan. Ranskalaiset puolestaan myös toivottivat meidät tervetulleiksi Ranskaan lentämään. Tätä samaa yhteisöllisyyttä olisi myös hieno nähdä kotimaankin kerhoissa yhä enemmän ja enemmän, vaikka sitä kyllä monessa kerhossa on jo nytkin.

Näkee kyllä kuka osaa. Aikamme tosiaan odoteltua, alkoi termotkin taas pikkuhiljaa heräilemään ja ajatuksissa oli Vesan sekä Tapion ilmaan lähtö, edes liuku alas. Vesa starttasi tandemeiden lomassa ja suuntasi harjannetta pitkin etelään, mistä tuntui yleensä löytyvän ensimmäiset nosteet, jonka jälkeen Tapio lähti ilmaan. Vesan lennosta näki, että kokemus ja kalusto on kohdillaan. Vesa killutteli muita korkeammalla ja paikallisten päädyttyä jo laskuun, niin Vesa vielä taisteli ilmassa. Tällä kaudella jos aikoo rikkoa satasia, niin kannattaa hakeutua Vesan kanssa samoille lennoille. Vesan ja Tapion tultua laskuun poimin heidät kyytiin ja suuntasimme lähikaupungin basaarialueelle, jolla olimme käyneet aiemminkin tutustumassa.

Vesan lento on komiaa kattottavaa.

Rosvojen ja ryövärien maa. Ennakkoluulot Marokkoa kohtaan oli, että täällä tulee ryöstetyksi heti kentällä, mutta eka ryöstö tulikin jo Oslossa Norwegianin kenttävirkailijan toimesta. Eilen kämpälle tultuamme totesimme tulleemme putsauksen kohteeksi. Ensimmäiseksi ihmettelin, kun olohuoneen pöytä oli tyhjä. Sitten totesin tavaroiden kadonneen myös sängyn päältä sekä huoneen lattialta. Täytyy sanoa, että siivooja oli tehnyt kyllä hyvää työtä, kun vaatteita oli viikattukin kaappiin. Kotikylämme vaikuttaa turvalliselta, eikä reissun aikana ole ollut tilanteita, missä olisi kokenut olonsa uhatuksi. Tosin täkäläiset ovat nimenneet minut Ali Babaksi, joten taitavat pelätä itse tulevansa ryöstetyiksi. Saavuttuamme basaarialueelle, joka oli varsinainen labyrinttimaa, kuljimme huoletta basaarialueella ja jossain vaiheessa eksyimme keskelle asuinaluetta. Tiesimme mihin suuntaan tulisi pyrkiä, mutta kadut menivät miten sattuu ja löysimme itsemme useamman kerran umpikujasta. Lopulta kuitenkin päädyimme takaisin ihmisten ilmoille muutaman onnekkaan arvauksen johdosta ja emme olleetkaan eksyneet. Aikamme basaarialueella kierrettyämme palasimme kotikyläämme.

Lihakauppiaat mönkivät myyntipisteisiinsä pienistä tiskin alla olevista luukuista.

Olisko paikallinen lemmikkikauppa?

Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 7.

Samaa rataa. Tänään nukuttiinkin vähän tavallista myöhemmälle, joka ei johtunut norjalaisten eilisestä viimeisestä illasta Marokossa, vaan siitä koska ennusteiden mukaan meillä ei ollut kiirettä kelin suhteen. Saavuimme lentopaikalle hyvään aikaan. Laskupaikkaa ohittaessamme ylhäällä ilmassa ei näkynyt yhtään liidintä, mutta kivuttuamme nyppylän huipulle, alkoi pilottia pukkaamaan ilmaan aikomuksenaan tarttua keliin kiinni. Koska aamulla oli lähtenyt noin 20 norjalaista varjoliitäjää kotia kohti, niin mietin jotta onkohan koko rinne tyhjänä, mutta kyllähän noita liitäjiä näytti silti riittävän taivaalla. Emme kuitenkaan pitäneet kiirettä starttaamisen kanssa, sillä aiemmat päivät olivat osoittaneet nosteiden tulevan sykleissä ja syklien paranevan päivän mittaan.. Siinä odotellessa Tapio helpotti väsyään aamupäiväunilla, eikä Tapion väsykään johtunut eilisestä norjalaisten viimeisestä illasta. Ranskalaiset, joilla oli tänään viimeinen ilta, kävivät kokeilemassa keliä ja totesivat ettei keli ole vielä valmis. Keli ei ollut vielä täysin valmis, hengissä pysyy, mutta ei nauti.

Patonkipojat starttailemassa.

Jälleen pilveä. Siinä odotellessa kiinnitin huomiota siihen, että eräs pilotti poltteli huoletta kannabista. Tosin kyllähän itselläkin oli tarkoitus kokeilla pilveä, mikäli siihen mahdollisuus tulee ja tulihan siihen tämänpäiväisen lennon aikana. Nyt jo osasi hieman katsoa kohtia, että mistä termiikit irtoavat, joka huomattavasti helpotti lentämistä. Nosteet irtosivat monesti huipun kivisistä kielekkeistä ja pilvien varjot laukaisivat nosteita rinteestä sekä tasamaalta. Pilvenpohjat eivät olleet kovin korkealla, joten ne olivat saavutettavissa ja sainkin nauttia pilvestä. Harjannetta on muutaman kilometrin verran ja sitä on suhteellisen helppo suhata edestakaisin. Harjanteen pohjoispäässä pyöriessäni alkoi muitakin liitimiä siirtymään samaan paikkaan. Tein lyhyen käynnin takeoffin suunnalla, jonka aikana liitimet katosivat näkyvistäni. Heti mielessä nousi ajatuksiin, että keli olisi huomaamattani koventunut äkisti liian kovaksi ja kaikki muut olisivat suunnanneet laskuun, mutta en saanut silmiini ketään rinteen etumaastossa. Sitten bongasin seuraavalla harjanteella siiven, joten siinä selitys liitimien katoamiseen. Suuntasin kohti takeoffia tehdäkseni topparin ja hypätäkseni hakuauton kuskiksi. Lentäessäni takeoffia kohti rupesin kuitenkin miettimään, että jos Vesa ja Tapio onnistuvat pääsemään seuraavalle harjanteelle ja pääsevät Aglouhin saakka, niin sitten ottaa päähän. Päätin myös kokeilla päästä seuraavalle harjanteelle ja tein u-käännöksen kohti pohjoista. Lopputulema kuitenkin oli, että räpsähdin samaan paikkaan kuin Vesa, hieman edellistä yritystäni pidemmälle. Nyt sitten olimme kaikki kolme tien varressa kyytiä vailla. Ranskalaiset ystävämme tulivat kuin tilauksesta paikalle ja Vesa lähti heidän mukanaan hakemaan autoa.

Tähän sitä päädyttiin.

Sukupuolineutraali nauta. Sonnin sarvet ja lehmän utareet.

Kusetusta. Aamulla olin kiinnittänyt huomiota siihen, että nautittu neste tulee melkein heti läpi ja saa lorotella lähes jokaisen hörpyn jälkeen. Hain hedelmiä läheiseltä hedelmämyyjältä ja ajattelin kokeilla nauttia nesteitä hedelmien avulla, josko imeytyisi paremmin elimistöön. Nyt laskuun tultuani join 0,5 litraa vettä muutamalla hörpyllä, eikä tietoakaan kusihädästä, joten kaikesta huolimatta olisi hyvä nauttia nesteitä lennon aikanakin. Suolojen riittävästä saannista olisi myös hyvä huolehtia, sillä niitä menettää hikoillessa, eikä pelkkä vesi korvaa menetettyjä suoloja. Ehkä aamuinen ongelmani johtui juuri suolojen puutteestä? Palasimme ylästarttiin ja ilmassa oli vain pieniä sekä nopeita liitimiä, joten lentopäivä oli ohitse meidän osalta. Päätimme käydä ennen iltapalaa pyörähtämässä läheisessä isommassa kaupungissa. Päästyämme paikalle, oli sielä jotkin torimarkkinat menossa, joten kävimme ihmettelemässä taas erikoista tarjontaa ja voi sitä ihmetyksen määrää jälleen. Isoja  kunnon supermarketteja ei ole tullut vastaan vielä tällä reissulla, mutta nämä torit kuitenkin ajaa melkein saman asian. Kiertelimme hetken torilla ja ehkäkeskustassa ennen kotikylään palaamista. Tänään oli lentopäivä, joten hyvillä mielin voi mennä tänäänkin nukkumaan.

Keittoaineksia?

Kamelin koivet.

Toripäivä.

Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 6

Pilveä. Aamut niin kuin aiemminkin, mutta varennettuna. Aamulla taivaan peitti pilvikatto, mutta suuntasimme silti lähinyppylälle odottamaan tuulen kääntymistä ja merituulta putsaamaan taivaan kauniin siniseksi. Varjoliitäjille on tuttua meri- ja maatuulien synty, mutta selitän ilmiön lyhyesti tuleville varjoliitäjille ;) Auringon vaikutuksesta maa lämpeää merta nopeammin ja lämpimän ilman noustessa ilmassa ylöspäin, tulee nousseen ilman tilalle viileämpää ilmaa mereltä, muodostaen merituulen. Auringon laskettua meri alkaa luovuttamaan varaamaansa lämpöä maan jäähdyttyä merta nopeampaa, syntyy sama ilmiö kuin maatuulessa, mutta päinvastoin ja tätä kutsutaan maatuuleksi. Kylämme ja lentopaikkamme ovat meren rannalla, joten aamuisin usein tarkkailemme tuulen kääntymistä sopivaksi lentopaikoille.

Lipuista näkee hyvin lennon aikana tuulen suuntaa.

Kohti korkeuksia. Olimme hyvissä ajoin nyppylän huipulla tarkkailemassa tuulen kääntymistä ja pilvirajan siirtymistä. Pikkuhiljaa paikalle alkoi valua muutakin väkeä ja kohta paikalle saapuivatkin uudet tuttavamme kurkkuärrän maasta sekä Damien, tuo Marokon taivaiden sankari. Ensimmäiset liitimet lähtivät ilmaan ja seurailimme niiden pysymistä ilmassa. Samalla valmistauduimme omaan lentoon laittamalla varusteet valmiiksi lähtökuntoon. Starttialue oli suhteellisen pieni ja joillakin oli itseäni ärsyttävä tapa levittää liidin levälleen varaten osan alueesta. Ei siinä mitään, jos selvittäisi vain punoksensa ja ottaisi siiven ruusulle, mutta siinä räpelletään valjaita, hanskoja, pipoa, ja kaivellaan kalsareita. Tänään tuuli oli heikohkoa ja ilmassa piti pysyä termojen avulla. Termiikit olivat pehmeitä ja miellyttäviä, joskin haastavia löytää, kun maasto on vierasta, eikä selkeitä termon lähtöpaikkoja ole. Vesa onnistui tänään parhaiten, keräten reilun kaksi tuntia lentoaikaa.

Starttialue.

Varjoliitostartti rinteestä.

Vesa matkalla kohti pilvenpohjaa.

Pistellään menemään. Maa on Marokossa kuivaa ja karua. Yksi kasvi on kuin luotu kasvamaan Marokossa, se on kaktus, lajikkeesta ei mitään käryä, mutta ne on littanoita,  ehkä lehtiä joissa kasvaa joku hedelmä ja piikit on teräviä. Takeoffin läheisyydessä on pari pikkupalstaa kaktusviljelmällä ja näihin kävin tutustumassa, tosin olisin sen voinut tehdä ilman liidintäkin. Viljelmien kohdalla nousi hyvä, yli 3 metriä sekunnissa nostava termo. Harjanteen yläpuolelle päästyäni ajattelin pyörähtää kokokierroksen perinteisen S-mutkittelun sijaan, mutta pullahdinkin tuulenpuuskan johdosta ulos nosteesta. En heti löytänyt takaisin nosteeseen ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi topparin tekeminen. Äkkiseltään ilmassa laskeskelin palstojen kiviaidat ja näytti siltä, että korkeus ei riitä enää viimeisen ylitykseen. Katsoin sopivan leveän välin kaktuspellossa, jolle laskeutua ja lähdin viemään liidintä lentotilassa kohti viimeistä kivimuuria. Sain laskettua liitimen aidan toiselle puolelle, mutta punoksia tosin jouduin vielä noukkimaan kaktuksista ja tuli siinä samalla todettua, että kaktuksissa oli melko terävät piikit. Tänään oli LENTOPÄIVÄ, mutta ei vieläkään niitä katkarapuja, vaikka olihan Damienin tuore torilta ostama "jättikala" mahtavan maukasta.

Alareunassa näkyy kaktuspelto ja kiviaita.

Vesa tulossa laskuun. 

Paikallinen änkeää helposti auttamaan ja on rahaa vailla. 

Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 5.

Toivoa täynnä. Aamu valkeni uudessa osoitteessa ja aamun kuviot menivät yllättäen samalla kaavalla ja rutiinilla, kuin aiemmatkin aamut. Kuten Suomessa olemme saaneet monesti huomata, että ennusteet ovat vain ennusteita, niin eivät ne ennusteet maailmallakaan ole sen kummempia, kuin vain ennusteita. Aamupalan jälkeen viimeisimpiä ennusteita tutkiessa, näyttäisi kahden tai kolmen aikaan olevan lentokeliä. Päätimme kuitenkin lähteä kokeilemaan onneamme aamupalan jälkeen etelästä lentovarusteidemme kanssa, josko ennusteet olisivatkin sopivasti erehtyneet tuulen voimakkuuden suhteen. Toiveikkaana kurvailimme rantatietä etelää kohti samalla etsien radiosta sopivaa kanavaa ja jonkin ajan kuluttua meidät ohitti valkoinen Dacia Logan, josta meille vilkutettiin iloisesti. Ohittavassa autossa oli pari ranskalaista varjoliitäjää, joihin olimme tutustuneet jo aiemmin Damienin paikassa ja monena iltana olemme jakaneet päivän lentokokemuksia.

Berberimiehet kulkevat täällä kylpytakeissa.

Mitähän maksaa mökki meren rannalla?

Ei varmaan menisi Suomessa nuo telineet läpi.

Teillä tiettömillä. Pysähdyimme juttelemaan patonkia rakastavien siipiveikkojen kanssa, jotka ovat käyneet täällä lentämässä jo aiemminkin ja tietävät  alueen lentopaikkoja. Suuntasimme heidän johdolla kohti etelässä olevaa nyppylää, jonka takeoffiin pääsystä ei ollut varmuutta sateiden tuhottua tietä. Menimme kuitenkin niin pitkälle, kuin vain pääsimme ja viimeiset 200 metriä kävelimme. Tuulen suunta olisi ollut ok starttaamiseen, mutta tuuli oli siihen turhan voimakasta, joten ennuste oli ikävä kyllä oikeassa tämän paikan suhteen. Emme jääneet ylästarttiin odottelemaan, vaan kävimme katsomassa vielä rannalla olevan takeoffin ennen takaisin kylään palaamista. Kotikylään palattuamme ennusteet olivat päivittyneet, eivätkä hyvään suuntaan lainkaan. Päätimme kuitenkin lähteä käymään läheisellä, jo tutulla lentopaikalla tarkkailemassa tilannetta, jotta voisiko edes luikauttaa liu'un tilastomerkinnäksi.

Tuolta kun päräyttää läpi liitimellä.

Jalat tukevasti maanpinnalla. Lentopaikalle päästyä totesin, että ei maksa vaivaa ottaa liidintä esiin. Tapio kuitenkin otti lentokamppeet esiin ja aikoi maakäsitellä. Tuuli oli reipas ja ehdotin, jotta josko jättäisi väliin. Tapio kuitenkin tuumasi "ainahan sitä voi yrittää" ja tähän oli vähän vaikea kyllä heittää mitään vasta-argumenttia, joten Vesan kanssa sitten avustettiin miestä rinteessä. Tapio kokeili vähän liidintä ylös ja oli edelleen sitä mieltä, että ajatus on hyvä, mutta ehdotti kuitenkin minulle valjaiden takaa kiinni pitämistä, vain varuuksi. Kertayritys riitti ja Tapio pakkaili tavaroitaan autoon, mutta oikeassa Tapio oli, että ainahan sitä voi yrittää. Kurvailimme takaisin kotikylään ja suunnitelmissa oli iltapala. Mielessäni jo mietin niitä lähes lampaan kokoisia katkarapuja, mutta ei tänäänkään. Alkupaloiksi otimme kuitenkin rapuja, jotka olivat todella positiivinen yllätys maultaan. Saatuamme annokset eteemme, niin ensimmäinen ongelma oli, että miten niitä kuuluu syödä, kun läjässä oli valtavasti jalkoja, eikä Etelä-Pohjanmaan joista ole noita merirapuja juurikaan ruokapöytään noussut. Aloitimme ensin sillä taktiikalla, että mahdollisimman paljon tuhoa ja sitten seasta poimia pehmeä tavara, mutta kohtapian pääsimme jyvälle ruokamme anatomiasta ja löysimme erilaisia keinoja lihan irti saamiseksi kohtalaisella vaivalla sekä mahdollisimman vähällä sotkulla. Syötyämme naapuripöydän väelle tuotiin vastaava ateria ja seurasimme, että mitenkähän niitä olisi kuulunut syödä, mutta samanlaista soosaamista se oli heilläkin. Yksi naapuripöydän syömäreistä takoi välillä kunnolla menemään, että siinä varmaan kuviteltiin pihtien välissä olevan anopin sormet. Mutta huomenna on pakko olla lentopäivä!

Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 4.

Rutiinit luovat turvaa. Aamun perinteiset rutiinit hoidettua selvisi, että keliä olisi, mutta heikonlaista koska yläpilvet tappavat termonosteet ja tuuli on heikkoa. Siinä sitten arvoimme, että olisiko se kolmen lentopäivän jälkeen lepopäivä ja turisteilua. Päädyimme turistipäivän kannalle ja siirryimme pakkaamaan hotellille tavaroita kasaan, sillä eilinen paikanvaihto oli siirtynyt tälle päivälle. Uusi huoneistomme oli pienempi, mutta siistimpi. Nyt sisäikkuna oli olohuoneesta toiseen makuuhuoneeseen. Näiden sisäikkunoiden tarkoitus ei ole vielä selvinnyt tällä reissulla, mutta ehkä jossain vaiheessa sekin seikka selviää. Tässä maassa on niin monta ihmeteltävää asiaa, että päättääköhän sitä jossain vaiheessa lopettaa ihmettelyn?

Hämmentävä ikkuna.

Vesa sai poikamiesboxin hempeine sävyineen.

Parapharmacie, onkohan varjoliitäjien oma apteekki?

Kukkakauppiaat. Huoneistovaihdoksen jälkeen koukkasimme postin kautta Damienia tapaamaan. Damienin auto oli kadonnut pihasta, joten suuntasimme perässä nyppylää kohti. Lähestyessä mme nyppylää näimme varjoliitimiä ilmassa, mutta kukaan ei näyttänyt pysyvän ilmassa, joten päätimme jatkaa matkaa Agadiriin. Agadirissa ei kauaa tarvinnut tallustaa, kun oli jo ensimmäinen kaveri tarjoamassa mahdollisuutta ostaa kukkaa. Marokko on merkittävä hasiksen ja kannabiksen tuottaja, joten näitä on Marokossa helposti saatavilla. Saas nähdä kotiin mentäessä, että onko taskussa pyörineistä rahoista jäänyt jotain hajuja, jonka vuoksi joutuisi huumekoiran merkkaamaksi. Vieläköhän ne kuvaa sitä Tulli-ohjelmaa?

Marketin mauste- ja hedelmäosastoa.

Melkein kun olisi Ikeaan saapunut, mutta valikoimassa vain ruokaa.

Onkohan tämä paikallinen Setan toimisto?

Mikäli plan A, B ja C ovat epäonnistuneet.

Paikallisia pässejä sekä pari sarvipäätä.

Tie kutsuu. Kylläksemme Agadiristä saatuamme lähdimme ajelemaan Agadiristä kohti majapaikkaamme ja taas oli silmissä hieromista, kun muuta liikennettä seurasi. Tien kaistamerkinnöillä ei ilmeisesti  ole juurikaan merkitystä, sillä autoja pukkasi välillä niin monta rinnakkain, kuin vain sai mahtumaan. Jotkut lava-autot oli lastattu pitkälti yli hytin katon ja tämä ylikorkea lasti oli pingotettuna kuormaverkolla kiinni. Liikenteessä kaikkein käsittämättömintä oli mopoilijat. Mopoilijat ajoivat säkkipimeällä ilman takavaloja ja on suoranainen ihme, että kukaan ei ajanut niiden valottomien mopoilijoiden ylitse. Paluumatkalla pysähdyimme eilisellä basaarialueella haukkaamaan lämpimän kanapatongin(7 dirhamia) ja munkkirinkulan(1dirhamia). On vähän eroa Oslon kentän patonkiin, joka oli 11 euroa, eikä kentällä olisi saanut nälkää pois 70 sentillä. Tultuamme takaisin kotikyläämme, suuntasimme vielä iltapalalle. Eilen oli jättikatkarapuannokset loppuneet ja tänään keittiö oli juuri menossa kiinni, joten otin tarjoilijan suosituksesta mustekala-annoksen. Tämä annos muutti käsitykseni kyseisestä ruuasta, on aika reippaasti eroa niihin Lidlin pakastealtaasta pyydystettyihin mustekaloihin. Mutta ehkäpä huomenna niitä rapuhommeleita.

Paikallinen grilliyrittäjä.

Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 3.

Takinkääntäjä. Unet oli hyvät ja herääminenkin tapahtui jo ennen puhelimeen asetettua hälytystä. Pakollisten aamutoimien jälkeen suuntana oli jälleen aamupala ja viimeisimpien ennusteiden tarkistus. Ennusteiden mukaa tuuli oli melko heikkoa maan pinnella, joten nyppylän huipulla olisi sopivaa, koska tuuli kovenee ylöspäin mentäessä ja rinne vielä "pakkaa" tuulta. Koska meillä oli vielä aikaa, niin lähdimme katsomaan, että olisiko eilinen takkikauppias jo työn touhussa. Eilen hieroimme kauppoja kolmesta takista, mutta täkäläiset eivät ilmeisesti ole varautuneet kolmen pullapojan saapumiseen, koska olisi löytynyt vain kaksi tarpeeksi isoa kokoa. Kaikkensa kauppias kuitenkin teki, kun kiskoi hihoja sekä hartioita niin, että ompeleet napsuivat. Hinnat lähtivät 300 dirhamista kappale ja päätyi lopuksi 150 dirhamiin kappale. Tänään sitten tämä "hetkinen sanoi putkinen" sanontaa hokeva ruskeahampainen sekä pilottilaseilla varustettu kaikkien kaveri ja jo sinällään valmis putoushahmo tuli vastaan. Kysyimme, että joko hänellä on kolme riittävän isoa takkia ja meidät johdateltiin uuden takkikauppiaan luokse. Taas alkoi tinkiminen alusta, mutta muutaman kerran poislähtötaktiikkaa käytettyä hinta tippui. Lopuksi kauppias sai meidät toviksi hämmentymään ja hiljaiseksi, kolme takkia 430 dirhamilla, kun yritimme saada hintaa tiputettua 450 dirhamiin. Kauppojen jälkeen oli hyvä lähteä kohti nyppylän starttia.

Suomessa kun tämän päräyttäisi katukuvaan, niin kyllä suvaitsevaisuus olisi koetuksella.

Paikallinen puusepänverstas autotallissa.

Suomalaisilla kaupoilla on vielä paljon halpuutettavaa näihin hintatasoihin. 13 dirhamia.

Kärsivällisyys palkitaan. Ennen nyppylälle nousua tyhjättiin liitimet hiekasta laskeutumispaikan luona. Laskuun tulleen norjalaisen mukaan keli oli hyvää, joten intoa täynnä puskimme Dacia Loganilla serpentiiniä pitkin ylös. Pian huomasimme, että liitimet taivaalla vähenivät, eikä keli enää kantanut. Jälleen kuvioihin astui paraveittaus ja nautimme auringosta. Jo aamulla huomasi, että päivästä on tulossa aiempia päiviä lämpimämpi. Eilinen päivä meni hyvin tankatessa nesteitä, jonka ensimerkit näkyivät jo aamulla, kun virtsa ei muistuttanut enää viikon haudutettua Liptonteetä, joten tänään oli mitä hiota. Vesan ja Tapion kärsivällisyys rakoili ja he kokeilivat välillä kelissä pysymistä, mutta ilmassa pysyminen vaati tarkkaavaisuutta sekä hyviä ratkaisuja. Päivä oli jo pitkällä, kun päätin startata ja ne olivat varmastikkin päivän viimeisimpiä hetkiä starttiin. Nostoja löytyi melko helposti tuulen vuoksi, mutta niiden avulla ei kovin hyviä korkoja kuitenkaan poimittu. Etelämpänä oli yksi hyvä termopaikka, joka toimi kohtalaisesti ja siinä tuli tovi otettua korkoja samalla suunnitellen jo seuraavaa peliliikettä. Päätinkin lähteä suhaamaan kohti takeoffia, josta starttasinkin, mutta välillä keli tuntui hiipuvan ja nostoja ei meinannut löytää. Takeoffia lähempänä alkoi löytymään nosteita ja suunnittelin jo topparin harjoittelemista, kun takeoffilla oli siihen erittäin hyvät edellytykset käytettävän tilan suhteen. Vesa näkyi starttaavan ja päätinkin jatkaa vielä lentoa. Nostot oli pieniä ja hajanaisia, joten korkosaldo alkoi mennä pakkasen puolelle. Arvoin hetken, että yritänkö hinkata rinnettä pitkin pikkuhiljaa takeoffin yläpuolelle, vai kurvaanko suoraan irti rinteestä ja sorvaan landingiin. Hetken mielijohteesta päätinkin,  että nyt kiskaistaan täysillä kohti pohjoista ja moodi vaihtui välittömästi matkalentomoodiin, eikä paluu ollut enää vaihtoehtona. Harjanteessa tuli katkos ja seuraavaan harjanteeseen kiinni pääsemiseksi olisi kuulemma vaadittu todella hyvä kelipäivä, joten tiesin maan vääjäämättömästi kutsuvan, eli nyt vain heruteltiin jokainen metri mitä ilmasta lähti.

Vesan lisäksi ilmassa oli parhaimmillaan 20 muutakin varjoliitäjää.

On se kumma, että tämän näköinen kaveri ei saa edes säärtä vilauttamalla kyytiä.

Laveasta portista sisään. Koska olimme jo lentopäivän päätteeksi puolivälissä matkaa isompaan kaupunkiin, niin päätimme poiketa iltaseltaan katsomassa isomman kaupungin elämää. Kurvasimme oletettuun keskustaan ja parkkipaikalla oli heti hymyilevä mies huomioliivit päällä. Rahasta ei ollut puhetta ja auton jättäminen siihen oli hänen mukaan ok. Saimme vielä ohjeetkin minne suunnistaa, portista sisää ja oikealla on kultaa sekä hopeaa. Näillä ohjeilla oli hyvä suunnistaa kohti mitä tahansa. Portin edessä oli iso väkijoukko ja selvisi, että siellä joukon ympäröimänä on joku jantteri käärmeen kanssa. Kaveri tykkäsi vissiin enemmän puhumisesta kuin tekemisestä ja koska mitään ei ymmärretty puheesta, niin päätimme jatkaa matkaa. Portin toisella puolella aukesi valtava basaarialue kauppiaineen. Kohta selvisi, että hintataso turistikrääsälle oli täällä kovempi kuin "kotikylässämme", mutta innokkaimmin kauppoja haluavat tiputtivat hintaa melko nopeasti lähelle samaa tasoa. Aikaa meillä ei ollut paljoa käytettäväksi, niin ajattelimme palata myöhemmin uudelleen, ehkä. Autolle palatessa parkkilasse tervehti taas iloisesti ja esitteli auton olevan kunnossa. Rahasta ei puhuttu taaskaan autolle siirryttäessä, mutta tuo yhden miehen parkkipartio jäi vielä seisomaan auton viereen meidän jo autossa istuessamme. Avasimme ikkunaa ja kohta puheeksi nousikin tuo maallinen mammona, mikä mahdollistaa tämänkin matkan. Muutaman tunnin auton vahtimisesta ei tarvinnut maksaa kovinkaan paljoa, noin euron. Samaan hintaan saatiin vielä peruutusohjaustakin. Lähes tyhjällä parkkipaikalla heppu viittoo, jotta tilaa on, no olihan sitä takanapäin ainakin 50 metriä, jotta ihan heti ei olisi kolahtanu ilman opastustakaan. Jälleen hyvä päivä, matkalentopäivä.

Ohuesti vaikuttaisi pysähtymismerkiltä, teksti vaan ei auennut jotta vois olla ihan varma.

Pikkupeugeotti taksina.

Apteekin yhteydessä labra. Helpottaisi varmaan Suomessakin terveydenhuollon ruuhkaa.