Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 10.

Vähiin käy. Aamun ensimmäisiä ajatuksia oli, että huomenna on edessä paluu Suomeen ja lämpötilan pudotus. Täällä on lämpötilat seilanneet 20 ja 30 asteen välillä, mutta yöt ovat tuntuneet välillä vilpoisilta. Aamuisin on saanut niistellä, mutta eipä se nuhaksi asti ole muuttunut kuitenkaan. Paikalliseen talouspaperiin kun niisti ensimmäisen kerran, niin ihmettelin, jotta ompa sitruunan hajuista räkää ja samalla tajusin paperissa itsessään olevan jotain hajustetta. Aamuisin on huomannut lihaskivuista, että vaikkahan lentäessä "vaan" istutaan valjaissa, niin kyllä tuo lentäminen käy urheilusta. Vasemman jalan nilkka varsinkin on oirinut, kun lenkkareilla kävellessä vihloo välillä viiltävästikkin, ettei koko painolla pysty varaamaan astuessa. Lentokengät jalassa ei  kuitenkaan ole mitään ongelmaa nilkan kanssa, kun ne saa kiristettyä hyvin tukemaan nilkkaa. Varjoliidossa kannattaakin panostaa myös oikeanlaiseen vaatetukseen, sillä esimerkiksi hyvät kengät suojaavat vähän kovemmassakin laskussa  vakavimmilta vammoilta ja laskuun tuleminen kylmän takia kesken kelipäivän harmittaa varmasti.

Virtaa vielä viimeiseen päivään.

Rantakeliä. Aamurutiinien jälkeen kävimme pyörähtämässä kotinyppylällä ja totesimme panostavamme pohjoisempaan rantapaikkaan. Illaksi oli luvassa sadetta ja arvelimme saderintaman edellä tuulen voimistuvan joksikin aikaa. Rannalle alkoi pikkuhiljaa valumaan muutakin porukkaa, jotka alkoivat maakäsittelemään liitimillään heikossa tuulessa. Eräs puolalainen oli juuri saanut kelpparin ja hän oli ensimmäistä kertaa lentoreissulla. Rististartti oli selkeästi hänelle uusi juttu, jota hän yritti ottaa haltuun opettajan johdolla. Rantatörmällä oli täydellinen kohta alkeiden opetteluun ja kyseistä paikkaa käyttää monet varjoliitokoulut omilla kursseillaan. Englannissa kelpparikoulutukseen menee kaksi vuotta, mutta täällä tuo kahden vuoden työ tehdään reilussa viikossa.

Liskojen öitä ei onneksi ole tarvinnut viettää.

Keli-ikkuna. Tuuli alkoi pikkuhiljaa kehittyä voimakkaammaksi ja ensimmäinen liidin  killutteli kaistaletta pitkin juuri ja juuri menettämättä korkeutta. Kohta samainen kukkakeppi tuli vähän isomman koon liitimellä ja korkeuttakin näytti tulevan vähän paremmin, kuin ensimmäisellä yrityksellä. Tästä rohkaistuneina aloitimme omat kin valmistelumme ja kohta kokeilinkin jo startata liitimellä ilmaan. Noste oli vielä heikkoa ja ajoinkin nosteesta helposti ulos laskeutuen rannalle, josta päätin peruutella takaisin ylös pitäen liidintä jatkuvasti lentotilassa. Siinä sitten peruutellessani totesin, että tarttis varmaan tehdä jotain kunnolle, kun välillä piti pysähtyä tasaamaan hengitystä. Ylös päästyäni oli Vesa jo ehtinyt lähteä ilmaan, niin päätin startata välittömästi uudelleen ja nyt oli tuuli jo voimistunut sen verran, että rinne kantoi paremmin. Aikani killuteltua tein pari laskua ylös harjanteelle, sillä paikka soveltui hyvin myös topparien harjoitteluun. Tuuli oli voimistunut sen verran, että päätin laittaa tältä reissulta lentopillit pussiin. Vesa kuitenkin jatkoi vielä kruisailua ilmassa ja lopuksi ilmassa oli enää Vesan lisäksi vain pikkusiipiä. Keli oli reilun tunnin lentämiseen sopivaa ennen tuulen tyyntymistä ja sadetta.

Tuulta vaille valmis lentopaikka.

Viimeistä viedään. Ehdimme tyhjätä liitimet moskasta ja hiekasta ennen sadetta, jotta ruumaan menevässä laukussa ei veisi painoa Marokon maaperä. Reissun haastavin osuus oli jälleen kilojen kanssa kipuilu ja taktikointi, että mitä pakataan ruumaan/matkustamoon. Jotenkin samat tavarat painavat enemmän nyt kuin tänne tullessa, johtuisikohan jotenkin ilmastosta? Viimeistä iltaa viettäessämme ja iltapalaa nauttiessamme tuli oikein porvariolo, kun iltapalaksi söimme merirapuja ja samalla eräs hotellivieraista soitti livemusiikkia viulullaan. Ei varmaankaan Suomessa ole meikäläisellä varaa mennä ravintolaan syömään rapuja, joten seuraavaa reissua tänne odotellessa. Vaikka mukava onkin palata Suomeen, niin silti tännekkin voisi jäädä vielä joksikin aikaa. Nyt kuitenkin on lähdön hetki edessä ja katsotaan mitä huomenna Norwegianilla keksivät taas persaukisen varjoliitäjän pään menoksi.

Ollaankohan tehty koko ajan väärin, kun naapurissa on jätetty kengät käytävään?