Varjoliitoreissu Marokkoon, matkapäivä(t)

Kauhia duuni. Lento lähtee aikaisi lauantaiaamuna, joka tarkoitti sitä, että Helsinkiä kohti oli suunnattava jo perjantaina. Torstaina tuli vielä töiden puolesta viimehetken muutoksia ja perjantaina oli suunnattava vielä töitä kohti. Onneksi kuitenkin tykkään työstäni ja vaimoni mukaan viihdyn töissä liiankin hyvin. Lähtöä edeltävä viikko on ollut täynnä ohjelmaa ja tunnit vuorokaudesta on tullut käytettyä melko tehokkaasti. Perjantaina aamulla suihkussa ollessa ajatukset seilasivat vuoroin tulevassa työpäivässä sekä reissussa. Samalla kun mietti tulevan työpäivän kulkua, niin kävi läpi mielessään reissun check-listiä, passi, matkustusasiakirjat, koneen vaihto, mitähän sitä söis, mitähän unohtanu matkatavaroista saatika töistä jne. Mutta harvoimpa sitä stressaamalla mitään aikaan saa, korkeintaan vatsahaavan. Työpäivän jälkeen kuitenkin tuli melkein luottavaisin mielin ja auto täyteen pakattuna suunnattua pimeässä kohti Espoota, missä oli majapaikka yöksi ja kyyti aamuyöstä kentälle.

Aamun sarastaessa, ainakin melkein. Muutaman tunnin yöunien jälkeen vähän aamupalaa ja kohti kenttää yön pimeydessä. Kentällä on usein oma härdellinsä ja nyt lähtöselvityksen tekeminen automaatilla ei menny ihan putkeen. Alkuun automaatti tulosti vain Tapion lipun, mutta kentän virkailija ystävällisesti tulosti lipun myös minullekkin. Laukut olivat isot, joten ne käytiin viemässä erikoismatkatavaroiden pisteeseen, jonka jälkeen suunnaksi turvatarkastus. Turvatarkastuksessa sitten selvisi, että Vesa oli saanut lipun myös jatkolennolle. Hetken ihmettelyn jälkeen päätettiin lähteä selvittämään, että pitäisikö meilläkin Tapion kanssa olla liput jatkolennolle ja ennen kaikkea onko matkatavarat menossa perille asti, vai jääkö ne Norjaan. Matkatavarat oli kuittitarran mukaan menossa perille saakka ja virkailija kehoitti tekemään uudestaan automaattiselvityksen, josko paperi olisi vain loppunut ensimmäisellä kerralla, ja siitähän siinä oli ollut kyse, joten takaisin turvatarkastukseen. Turvatarkastuksessa virkailija sanoi, että pistokoe ja otti kumihanskat esiin. Toimenpide olikin kivuttomampi mitä luulin, eikä tarvittu edes reilua pyllistystä. Pari pyyhkäisyä vyöltä ja kämmenistä liuskalla, jonka kone analysoi, joten anaalihommilta säästyttiin.

Aamun sarastaessa laskeutuminen Norjaan.

Se vaan voi köyhästä tuntua kalliilta. Lento meni mukavasti reilulla jalkatilalla hätäuloskäynnin kohdalla. Norja muistutti lentokentällä elintasostaan. Kentän kahvilassa kaksi siivua pizzaa sekä 0,5 juoma oli 15 euroa, patonki 11 euroa. Routa kuulemma ajaa porsaan kotia ja näköjään nälkä ostamaan sikahintaista ruokaa. No tämän leivän vielä nieleskeli, mutta koneeseen nousua odotellessa koeteltiin jo urakalla. Ihmettelin kun joku kävi kuumana kenttähenkilökunnalle ja puhui jotain laukusta isoon ääneen. Kohtapa selvisi minullekkin, että mistä hommassa oli kyse. Miesvirkailija huikkaa luokseen ja vaatii laukkuani työnnettäväksi metallikehikkoon. Lopputulokaena laukkuun lätkäistään ruumatarra ja ollaan käsi pitkällä rahaa. Siinä ei auttanut sanat vaan oltiin vailla tekoja, pinkoodin naputtelua kortinlukijaan. Laukkujen määrästä päätellen näytti olleen kymmenkunta kohtalotoveria ja noin 50 euroa kappale. Mahtoi kenttävirkailija tienata itselleen jonkunlaisen bonuksen Norwegianilta. No nyt onkin sitten parikin hyvää syytä vältellä jatkossa Oslon lentokenttää.

Kyllä koira koiran tuntee. Koneeseen asetuttua tuli jo heti uusia lajitovereita, kun Tapio laittoi puhelintaan lentotilaan ja naapuripenkkiläinen bongasi puhelimen näytöltä varjoliitimen kuvan. Uusi ystävyys oli heti valmis ja yhteinen jutun sävel löytyi välittömästi. Koneessa oli ripakopallinen varjoliitäjiä Norjasta ja he olivat matkalla samoille lentopaikoille. Vieressämme istuva ilmojen valtias oli aloittanut harrastuksensa edellisvuoden keväällä ja oli ensimmäistä kertaa matkalla Marokkoon. Norjalaisten mukana oli varjoliidonopettaja ja tuo viikingeistä polveutuva uusi lentävä tuttavuutemme piti hyvänä, että porukassa on mukana kokemusta jolta voi hakea oppia sekä turvaakin. Omalta alkuajalta varjoliidon parissa muistankin, että monesti toi turvaa startteihin, kun lähdön sujumista oli varmistamassa joku enemmän kokemusta omaava tai peräti lentäjähero. Vieläkin toki tulee joitakin asioita varmisteltua muilta piloteilta, että mikä heidän näkemyksensä on joistakin asioista ja niitä voi sitten peilata omiin näkemyksiinsä. Kaikkia virheitä ei aina tarvitse tehdä itse, vaan voi yrittää oppia myös muiden virheistä.

Norjalainen siipiveikko mukana.

Kamat kantoon. Marokkoon saavuttua alkoi viisumikupongin täyttö. Kynä olisi ollut tässä vaiheessa kova sana, mutta nyt löytyi sitten ensimmäinen unohtunut asia. Toinen oli muuten aurinkolasit, jotka olisi ollut kova sana autolla ajaessa. Vesa löysi kuitenkin kynän aikansa etsittyä ja pääsimme lapun täyttöön ja sitä myötä kentältä pois. Tarvittavien papereiden tarkistelun jälkeen noukittiin laukut hihnalta ja suunnattiin kohti uloskäyntiä. Matkalaukkuhihnojen läheisyydessä oli pari rahanvaihtopistettä, jotka kovalla innolla pyytelivät tulemaan heille vaihtamaan rahaa. Tuota intoa ihmettelin ja myöhemmin selvisi innon syykin. Kenttärakennuksen uloskäynnin yhteydessä oli lisää rahanvaihtopisteitä, vieläpä hieman paremmalla kurssilla. Ero ei ollut iso, mutta pienistä puroista kasvaa suuria virtoja aikanaan.

Kieli keskellä suuta ja auto ojien välissä. Reitti kentältä majapaikkaan oli melko helppo, vaikka matkaa olikin reilusti yli 100 kilometriä. Matkan varrella oli niin monenlaista näkyä ja näkymää, että ei oikein tiedä mitä siitä kertoa. Muutaman kerran piti katsoa uusiksi ja tarkistaa muilta, että näkikö oikein, kun yhden aiton katolla kuljetettiin lehmiä karsinassa. Huoltoasemia on tiuhaan ja niiden ympärillä on aina muutama kauppa. Välillä näkyi jonkun kylän laitamilla tori, joka muistutti romukirpparia. Matkan varrella oli pari isompaa kaupunkia, mutta niissäkään ei näkynyt isompia marketteja, vaan ainoastaan pikkukauppoja. Matkan edetessä ja pimeän tultua alkoi tulla haasteita ajamiseen. Aina ei ollut varma, että ajoiko omalla vai vastakkaisella kaistalla. Tosin sitäkään ei voinut sulkea pois, että ajoiko vastaan tuleva sittenkin mun kaistalla.

Onks kaikki okei?

Kerran perillä. Kaikesta huolimatta automatkasta selvittiin perille asti ja perillä meitä tervehti iloinen mies toivottaen tervetulleeksi. Ensitöiksi varmistimme huomisen lentopäivän Damienin kanssa, jonka jälkeen asetuimme majapaikkaamme, jossa olemme ensimmäiset kolme yötä. Meillä on käytössä myös kattoterassi sekä uima-allas mutta ei ne lentämistä voita. Palasimme vielä ravintolan puolelle syömään iltapalaa ja viimeisimmästä sääennusteesta oli tulkittavissa, että puolenpäivän jälkeen keli asettuisi lennettäväksi, joten aamulla on aikaa kuittailla univelkoja. Majapaikkaan palattua tyhjäsin ruumassa ollutta laukkua ja löysin viestin kenttävirkailijalta. Repusta oli poistettu turvasääntöjen vastainen taskulampun patteri, jonka ymmärrän, mutta sitä en ymmärrä, kun repussa oli kuitenkin jäljellä vielä kaksi samanlaista patteria. Ehkä kaksi ei aiheuta vaaraa, mutta kolmas voi jo pudottaa koneen, kasvaahan tuulenkin voima neliössä tuulen nopeuden kasvaessa. MUTTA HUOMENNA LENNETÄÄN, toivottavasti.

Määränpää saavutettu.