Varjoliitoreissu Marokkoon, päivä 1.

Kylmää kyytiä. Aamulla herätessä tuli huomattua, että koko Afrikka ei ole kuumuutta ja paahdetta. Yön aikana olin löytänyt kaapista paksun viltin, mutta silti heräsin aamulla sikiöasennosta taistellen paleltumiskuolemaa vastaan. Suihkusta tuli onneksi lämmintä vettä, eikä sieltä olisi halunnut tulla pois ollenkaan. Kaappeja pengottua löysimme lisälämmittimen, jonka tänään laitoimme hyvissä ajoin pohottamaan lämpöä tulevaa yötä varten.

Pelarinpakkausolkkari.

Tuulen viemää. Aamupalalla lyötiin lukkoon suunnitelmat päivälle ja aamun ennusteiden mukaan suunnattiin Damienin kanssa kohti lentopaikkaa, joka on vajaan 300 metriä korkea nyppylä. Lapualaisille tiedoksi, että on Simpsiötä korkeampi. Ennen lähtöä piti puristaa jännäkakat hotellilla, josko siltä säästyisi sitten pelipaikoilla ja säästyihän siltä. Jännäkakka on siitä kummallinen, että sen tarkoitus on kuulemma hämätä jahtaavaa saalistajaa. Kun saalistaja jää haistelemaan jahtaamansa eläimen kakkaa, niin saalis saa lisäaikaa pakomatkalleen. En vaan ole keksinyt sen funktiota varjoliidossa ja jännäkakka on kuitenkin yllättävän yleistä liitäjien keskuudessa, olisiko tarkoitus hämätä jotenkin tuulta sopivammaksi? Matkalla kuitenkin tuli vastaan lajitovereita, jotka kertoivat tuulen ylhäällä olevan kovaa. Käänsimme suunnan rantaa kohti ja siellä totesimme tuulen olevan liian heikkoa. Nyppylän suunnalla näkyi liitimiä ilmassa, joten päätimme kuitenkin yrittää vielä siellä lentämistä. Nyppylällä tilannetta tarkkailtuamme totesimme, että panostamme rannalle ja menimme takaisin odottelemaan tuulen kehittymistä sopivaksi.

Odottavan aika on pitkä. Paraveittaus on tuttua varjoliitäjille, joten päätimme odottaa kärsivällisesti, että mitä tulevan pitää. Välillä Vesan kärsivällisyys oli koetuksella ja Vesa aloitti ankaran tuulitanssin keliä tekemään, kun itse päädyin kokeilemaan päiväunien tehoa keliin. Liekö Veskan tanssi tehonnut, kun unesta heräsin liitimen kahahdukseen ja näin Vesan lähtevän ilmaan. Kahahdus toimi paremmin kuin herätyskello ja kohta oli lentomoodi päällä. Keli ei kuitenkaan vielä kantanut ja Vesa sai aikaiseksi vain liu'un rannalle. Tuuli oli kuitenkin kohtalainen maakäsittelyyn, joten tuo mahdollisuus käytettiin ja otettiin jo vähän tuntumaa liitimen kanssa.

Ahneella on kakkanen loppu. Tuuli kehittyi sopivaksi ja kohtapian oli kolme liidintä halkomassa ilmaa pilottien nauttiessa törmäslennon letkeydestä. Hetken saimme nauttia lentämisestä kolmestaan ilman muita, mutta jokaisen tehtyä samassa kohdassa vajaan vartin jälkeen lähdöstä, enemmän tai vähemmän omasta halusta topparilaskun startin luokse. Lopuksi ilmassa oli reilu kymmenen liidintä suhaamassa samaa rantakaistaletta sulassa sovussa. Aurinko alkoi laskea ja ajattelin vielä ahnehtia rantaviivaa hieman pidemmälle, kun kyseinen paikka toimi myös aiemmin illalla. Nyt kuitenkin kohta ei enää nostanut ja jouduin turhankin matalalle, josta en enää saanut sitkuteltua riittävästi korkeutta startin lähelle pääsyyn, jolloin jouduin laskeutumaan rannalle vajaan 2 kilometrin päähän autosta.

Erämaavaellus. Rannalla lentotavarat reppuun pakattua oli aika taivaltaa tuo parisen kilometriä. Siinä janoissani ja pimeän tullessa alkoi ajatukset vielä liitämään. Mietin, että Bear Gryllis olisi varmaan kaivanut maasta jonkun juurakon tai kehittänyt kaktuksesta jonkin tilanteeseen sopivan tehoravinnon, jonka avustuksella oltaisiin hetkessä perillä. Mutta ei tullut tuota Gryllisin numeroa mukaan, joten se siitä. Sitten tuli mieleen, että liikkuukohan pimeällä jotain elukoita, mitä pitäisi osata varoa, siinäpä olisi jännäkakalle tarvetta. Tosin, jos perässä juoksisi joku susi, niin ei ihan ensimmäisenä olisi mielessä vääntää torttua nuuhkittavaksi. Autolle päästiin kuitenkin hengissä ja kakkaamatta. Päivälle asetetut tavoitteet tulivat täyteen ja lentopäivästä täytyy olla onnellinen, heikkona päivänä kertyi kuitenkin tunnin verran tiimaa.