Varjoliitoreissu Tanskaan, päivä 2

Hyvin pyyhkii. Ensimmäinen yö farmilla sujui vähän paremmin kuin leirintäalueella, patjan alla ei ollut ylimääräisiä muhkuroita ja maa oli tasaista. Telttaa pystyttäessä tarkistettiin kyllä se, ettei ole ylimääräisiä muhkuroita, mutta ei huomattu maan viettävän hieman ja tämän seurauksena yöllä huomaa liukuneensa hieman ja herää korjaamaan asentoaan. Ylimääräisen heräämisen aiheutti luisumisten lisäksi farmin kukko, joka päätti neljän jälkeen avata ääntään. Siinä sitten kukon kiekuessa oli hyvä miettiä, että miltähän kukko maistuisi punaviinikastikkeessa? Lopultakin aamun koitettua, aloimme valmistelemaan lähtöä kelin kyttäämiseen. Siinä tavaroita pakatessa löytyi edellisiltana hukassa ollut pyyhe, jota olin pariinkin kertaan penkonut juuri sieltä missä se olikin. Tämä pyyhkeen löytymättömyys tietysti aiheutti sellaisen ratkaisun, että kyllä hätä aina keinot keksii ja kuivasin pariin seinällä roikkuvaan käsipyyhkeeseen ja varoitin Tapiota sekä Akia, että kumpaan pyyhkeeseen ei ainakaan ehkä kannata naamaansa pyyhkiä.

Leirintäalueen startti.

Kelin kyttäämistä. Saavuttuamme Toftumin leirintäalueelle aloitimme päivän aamupalalla ja odottelimme tuulen kääntymistä. Aikamme odotettua totesimme, että tuuli ei käänny riittävästi ja tuuli on turhan kovaa. Kyseisen harjanteen toinen pää oli kuitenkin reilusti matalampi ja päätimme kokeilla onneamme siellä. Tuuli oli edelleen reipasta, mutta Aki päätti kuitenkin kokeilla ja otti varusteet esiin. Vaikka tuulikin navakkaa, niin Akin siipi eteni juuri ja juuri. Matalassa päässä oli jonkun asunto, jonka vuoksi siipi ylhäällä ei voinut edetä korkeammalle osaa rinnettä, josta startti olisi voinut onnistua. Siinä Akin kikkaillessa siipensä kanssa, ilmestyi talon ikkunoille asukkaat seuraamaan menoamme. Liekö olleet valmiina huutamaan meille tai soittamaan ambulanssin. Koska lentäminen ei onnistunut, niin päräytettiin leijat ilmaan. Hauskaa oli siihen saakka, kunnes Akin leijasta katkesi narut ja leija päätyi tuulen mukana järvikortteen sekaan. Viimekerralla Tanskassa ollessamme  ostettiin Tapion kanssa leijat.  Peruslennätys meni alkuun, mutta melko pian siitä tuli kuitenkin tylsää, joten päätimme aloittaa laijataistelun. Aikamme hyökittyä omalla leijalla toisen leijaa päin, yrittäen pakottaa tämä toisen leija maahan, niin kovassa puuskassa katkesi molemmista leijoista toinen naru ja lennätys päättyi siihen. Nyt kävi vähän samoin, kun Tapio kikkaili omalla leijallaan Akin leijan lähellä ja nasautti Akin leijasta narut poikki.

Master chef Saikkonen.

Ei siitä vissiin tuu enää ehjää.

Leijakeli.

Lopussa kiitos seisoo. Koska tuuli oli kovaa ja leijaleikitkin meni perseelleen, niin päätimme lähteä kiertelemään eri starttipaikkoja. Matkalla bongattiin paragliding mappiin merkkaamaton paikka ja päätimme kurvata rannalle ja tutkimaan törmää paremmin. Rinteen profiili näytti hyvältä ja reippaasta tuulesta hulimatta Aki nosti lentokamppeensa autosta toiveikkaana lentämisen suhteen. Kipusimme harjanteen päälle loivasta päästä ja Aki kokeili nostaa siiven ylös, useampaankin kertaan, mutta tuuli pyöri liikaa harjanteen päällä. Kauempana näytti olivan myös lupaavan näköisiä starttipaikkoja, joten päätimme käydä vilkaisemassa myös niitäkin. Saavuimme rantaa pitkin sellaiseen kohtaan, jossa oli vihreä loivempi rinne ja Aki päätti kokeilla yllytettynä vielä kerran starttia alhaalta. Siipi nousi nätisti ylös ja pysyi hallussa. Aki jolkotteli rinnettä ylös lailla vuorikauriin ja sopivan hetken tullen räpäytti itsensä lentoon, kuin sorsa itsensä kaislikosta elokuun 20. päivä ennen haulikon laukaisua. Aki sai kuin saikin itselleen lentopäivän ja vaatimattomuuttaan yritti minua ja Tapiota lohduttaa, että oli muka kauhian jännä keli, ettei voinu edes nauttia lennosta.